Armas Järnefeltin aika Suomalaisessa Oopperassa
Paluu Suomeen
Elokuussa 1932 höyrylaiva Heimdall lipuu kohti Barösundin kapeaa salmea. Laivan kannella matkustajat katselevat rantakallioita, mäntyjä, saarten välissä kimaltavaa tyyntä merta ja elokuun aurinkoa. Yksi suomalaista maisemaa ihailevista matkustajista on Armas Järnefelt. Hän on nyt 63-vuotiaana palaamassa nuoruutensa Suomeen, maahan jonka kulttuurin synnyttämiseen hän oli vuosisadan vaihteessa itse osallistunut merkittävällä tavalla.
”Armas Järnefelt on erinomainen pianisti ja taitava säveltäjä, mutta näkyvimmän uran hän on tehnyt kapellimestarina.”
14. elokuuta 1869 syntynyt Armas Järnefelt kuuluu Suomen kulttuurihistorian hämmästyttävimpään sisarussarjaan. Veljistä Arvid on kirjailija, Erik eli Eero taidemaalari ja Kasper kääntäjä ja kirjallisuusvaikuttaja, sisar Aino taas vaikuttaa vahvasti puolisonsa Jean Sibeliuksen elämään ja tuotantoon. Armas Järnefelt on erinomainen pianisti ja taitava säveltäjä, mutta näkyvimmän uran hän on tehnyt kapellimestarina. Vuodesta 1905 hän on työskennellyt Tukholmassa Kuninkaallisen oopperan hovikapellimestarina ja saanut myös Ruotsin kansalaisuuden. Suomeen paluuta hän on suunnitellut jo vuosia. ”Nyt on asiat niin että minä melkein varmasti lopetan engagementin täkäläisessä kunin. oopperassa”, hän kirjoitti veljelleen 1920. ”Että minä usein suorastaan itken kotimaan ikävästä, se on totinen totuus.”
Nyt on paluun aika, sillä Suomalainen Ooppera on kutsunut hänet taiteelliseksi johtajaksi ja ylikapellimestariksi. Veljet ovat odottamassa Helsingin satamassa ja Armas Järnefelt pääsee vuosikymmenien jälkeen kotiin.
Suuria odotuksia
Työ Suomalaisessa Oopperassa alkoivat välittömästi, sillä syyskauden ohjelmisto oli jo kiireesti lyötävä lukkoon. Armas Järnefeltin ensimmäinen kausi alkoi Madetojan Pohjalaisilla.
”Pidin erikoisen tärkeänä, että aloitettaisiin kotimaisella oopperalla”, hän selitti Uuden Suomen haastattelijalle, jonka hän tapasi Fazerin baarissa.
Lehtijutun mukaan Armas Järnefeltissä oli ”iän kypsyttämää, mutta ei pienimmässäkään määrässä kangistamaa eloisuutta, vilkasta, persoonallista huumoria, nopeita älynvälähdyksiä, suurmailmanmiehen ja monipuolisesti kehittyneen taiteilijan joustavuutta.”
Järnefelt halusi tehdä Suomalaisessa Oopperassa uudistuksia, yhtenä niistä kuoron vakinaistaminen. Kaikkea ei kuitenkaan voinut toteuttaa heti, sillä vuorokausi oli aikaansaavallekin miehelle liian lyhyt. ”Päivän pitäisi oikeastaan kestää 28 tuntia, joista voisi käyttää työhön 22 ja nukkumiseen kuusi. Silloin sitä jotakin ehtisi.”
Joka tapauksessa Järnefeltin kausi alkoi hänen omastakin mielestään hyvin. ”Olen hyvin iloinen, että nyt vihdoin, vanhoilla päivilläni, olen päässyt kotiin”, hän sanoi.
Kaikki näytti hyvältä, myös ilmapiiri. Juonitteluja Järnefelt ei uskonut Suomalaisessa Oopperassa esiintyvän. ”Jos välisoittoina alkaa kuulua jotain juonittelua, yritän miettiä siihen heti jotain ennaltaehkäisevää. Mikä on lääke? Ensinnäkin täytyy katsoa, että kaikki ovat tiukasti kiinni työssään, koska jolla on vapaata, on aikaa myös olla surullinen. Työtä kaikille ja oikeudenmukaisuutta jokaiselle, siinä tunnuslauseeni.”
Armas Järnefeltin valinnasta oltiin yksimielisen tyytyväisiä. Vain muutaman vuoden kuluttua hänkin törmäisi juonitteluihin ja riitoihin, jotka lopulta johtaisivat ennenaikaiseen irtisanoutumiseen.
Hienostunut ja vaativa kapellimestari
Armas Järnefelt astui Suomalaisen Oopperan yleisön eteen ensimmäistä kertaa taiteellisena johtajana 3. syyskuuta vuonna 1932. Hän oli niin odotettu vieras, että yleisö nousi jo ennen esityksen alkua seisaalleen ja taputti pitkään. Vasta pitkän juhlimisen jälkeen pääsivät kajahtamaan oopperan Pohjalaisia dramaattisen pahaenteiset alkusoinnut. Esitys oli yhtä juhlaa ja se täytti kaikki odotukset. Arvostelijat olivat yksimielisiä: nyt oli saatu Suomalaiseen Oopperaan todellinen kansainvälisen luokan kapellimestari.
Näin tenori Wäinö Sola kuvasi Järnefeltiä kapellimestarina: ”Täydellinen operan tuntemus ja varma, rauhallinen johtamistapa; pienin, siroin liikkein hän sai enemmän aikaan kuin moni muu hartiavoimin. Hyvä pianisti lisäksi hän oli ja verraton yhteisharjoitusten neuvoja, toisinaan kuitenkin ivallisen pisteliäs niille, jotka eivät pystyneet seuraamaan hienovaraisia viitteitä. Hänen kanssaan oli tosiaankin ilo laulaa vaikeimpiakin tehtäviä, sillä häneen voi luottaa kiperässäkin tilanteessa. Hän ei pakottanut orjamaiseen menoon, vaan otti järkevän laulajan toivomukset varteen ja auttoi taiteelliseen voittoon.”
Kuten Solakin vihjaa, Järnefelt osasi olla myös vaativa. Huomauttaessaan virheistä hänen ei tarvinnut huutaa, sillä hän osasi ilmaista asiat muutenkin mieliinpainuvalla tavalla. Kerrotaan, että hän keskeytti kerran Tannhäuserin harjoituksessa kuoron ja sanoi sen laulajille: ”Kyllähän se noinkin kuulostaa melko mukavalta, mutta emmeköhän sentään laula niin kuin Wagner on säveltänyt.” Kerran hän taas kysyi kuorolaisilta, tietävätkö he mikä on harjoituksen ja ensi-illan välinen ero. Kukaan ei tiennyt ja hän vastasi itse: ”Niin, ero on sellainen, että harjoituksessa lauletaan joko oikein tai väärin, mutta ensi-illassa vain väärin.”
Pitkissä Wagner-harjoituksissa sattui muitakin tapauksia, jotka ovat jääneet elämään anekdootteina. Kerran Armas Järnefelt huomasi klarinetistin väsähtäneen ja huusi kesken harjoituksen: ”Tehän taidatte nukkua!” Muusikko havahtui ja puolustautui: ”Joo, mutta ei tämä kyllä levosta käy.”
Järnefelt suosi Wagneria
Armas Järnefeltin aika Suomalaisessa Oopperassa alkoi työntäyteisesti, sillä hän johti heti syyskauden aikana 20 esitystä. Tyyliasteikko oli laaja, vakavasta suomalaisesta oopperasta wieniläiseen operettiin ja suuresta Wagnerista kepeyttä vaativaan Mozartiin. Kevätkausi 1933 oli Armas Järnefeltille vielä työteliäämpää aikaa. Hän johti 26 esitystä ja toimi sen lisäksi jatkuvasti myös ohjaajana. Kevään suurhanke oli Richard Wagnerin Parsifalin esittäminen. Kenenkään muun kuin Wagneriin erikoistuneen Armas Järnefeltin johdolla valtavan Parsifalin toteuttaminen silloisilla voimavaroilla tuskin olisi onnistunutkaan. Järnefelt tunsi teoksen hyvin ja hoiti sekä ohjauksen että johtamisen.
Suhteestaan Wagneriin Armas Järnefelt kertoi jo helmikuussa Musiikkitieto-lehdessä otsikolla ”Suomalaisen wagnerianin mietteitä”. Järnefelt kuvasi, miten hänen nuoruudessaan oli vallinnut Wagner-huuma, joka ”myrskyn tavoin tempasi mukaansa musiikkiaharrastavan nuorison.”
Tämän wagnerilaisuuden lumoihin hän oli joutunut itsekin ja oli Berliinissä opiskellessaan kuunnellut nelituntisen Tristan ja Isolden 15 kertaa peräkkäin ja vielä seisomapaikalla.
Ensimmäinen suomalainen Parsifalin näyttämöesitys oli hartaasti odotettu tapahtuma. Ensi-ilta täytti kaikki odotukset ja arvosteluissa pidettiin yksimielisesti Parsifalia Suomalaisen Oopperan lyhyen historian suurimpana voittona. Suurin ansio esityksen onnistumisesta annettiin kapellimestari-ohjaajalle.
Eikä Järnefelt tietenkään jättänyt mielisäveltäjänsä tuotannon esittelyä yhteen oopperaan. Hän johti ja ohjasi myös Valkyyrian ja Siegfriedin. Itse asiassa Järnefelt olisi kaiken muun lisäksi voinut vielä lavastaakin esitykset. Hänen säilyneet lavastusluonnoksensa kertovat taiteellisesta lahjakkuudesta ja luonnonmystisestä Wagner-näkemyksestä. Järnefeltin Wagner-tuotantojen huipentuma koettiin keväällä 1935 kun Ringin viimeinen osa Jumalten tuho sai ensi-iltansa. Näin parin vuoden sisällä oli saatu esitettyä kaikki tetralogian neljä teosta. Kun Järnefelt ohjasi ja johti keväällä 1936 vielä Nürnbergin mestarilaulajat, pienessä talossa oli tehty kaikki Wagnerin jättiläisoopperat.
Operetit ja baletti uhattuina
Vaikka taiteellinen taso oli korkealla, pääsylipputulot romahtivat yleismaailmallisen laman ulotettua lonkeronsa Suomeen. Keväällä 1935 tarvittiin jo radikaaleja säästötoimenpiteitä. Operetit olivat kyllä vetäneet salin täyteen, mutta niiden esittäminen kävi kalliiksi, niihin kun piti palkata laulajia vakinaisen solistikunnan ulkopuolelta. Laskelmat osoittivat, että operettien esittäminen ei kannattaisi. Lisäksi todettiin, että ”operettien esittäminen oikeastaan oli Oopperan varsinaiselle tarkoitukselle ja tehtävälle vierasta”. Sitä paitsi tanssijoita työllistäneet operetit lopettamalla voitaisiin lakkauttaa myös baletti.
Aivan ilmeisesti tämän suunnitelman takana oli Armas Järnefelt. Hän tiesi varmasti, että päätös tulisi herättämään kohua, mutta hän tuskin arvasi miten suuri meteli siitä nousisi. Kun lehdissä alettiin kohuta asiasta, Järnefelt joutui selittelemään. Hän kertoi haastatteluissa, että ”operettinäytännöt eivät ole tuottaneet sellaisia taloudellisia tuloksia, kuin alkujaan odotettiin” ja huomautti että ”operettien esittämisen on huomattu häiritsevän oopperan taiteellista työskentelyä.” Koko balettiryhmää ei sentään oltu lopettamassa, ”sillä tarvittiinhan tanssijoita monissa oopperoissa, ainoastaan itsenäiset balettiesitykset päätettiin lopettaa huonon yleisömenestyksen vuoksi.”
Baletin lakkauttamista vastustettiin äänekkäästi. Kun huhtikuussa 1935 Lucia Nifontova ja Arvo Martikainen tanssivat viimeistä kertaa Joutsenlammessa, suosionosoitukset olivat mielenosoituksellisen suuret. ”Taputettiin, jyskytettiin jaloilla lattiaa, huudettiin, heilutettiin nenäliinoja”, kuvasi Raoul af Hällström Hufvudstadsbladetissa.
Lopputulos oli se, että lopettamispäätös täytyi pyörtää, ja sekä operetteja että balettia päätettiin esittää jatkossakin. Armas Järnefelt oli kokenut taiteellisessa mielessä pelkkiä voittoja, mutta nyt hän oli kärsinyt selvän arvovaltatappion.
Järnefelt syrjäytetään
Erimielisyyksistä huolimatta Järnefelt jatkoi valtavaa työtahtiaan ja johti seuraavalla kaudella 32 esitystä. Suomalaisia oopperoita hän toi ohjelmistoon enemmän kuin kukaan ennen häntä tai hänen jälkeensä. Ohjelmassa olivat Madetojan Juha ja Pohjalaisia sekä Melartinin Aino, ja kantaesityksen sai peräti kolme kotimaista oopperaa, Ilmari Krohnin Tuhotulva, Väinö Raition Prinsessa Cecilia ja Anderssenin Med ödet ombord eli Kohtalo. Viimeksi mainitun Järnefelt sekä johti että ohjasi, minkä lisäksi hän vielä suomensi tekstin.
Kun Järnefelt toukokuussa 1936 palasi ylimääräiseltä lomalta, häntä odotti yllätys. Suomalaisen Oopperan yhtiökokouksessa 8.5.1936 päätettiin kolmen uuden jäsenen ja yhden varajäsenen valinnasta johtokuntaan ja asiasta äänestettiin. Taiteilijajäsenten vaalista tuli tiukka, ja lopulta Armas Järnefelt menetti paikkansa johtokunnassa.
Järnefelt teki ratkaisusta omat johtopäätöksensä ja ilmoitti 18.5.1936 johtokunnan kokouksessa yhtiökokouksen ratkaisun olleen hyökkäys häntä vastaan, sillä hänen mielestään Oopperan taiteellisen johtajan tulee olla Oopperan johtokunnan jäsen. Järnefelt ”piti päätöstä epäluottamuksen osoituksena ja pyysi sen vuoksi, että johtokunta vapauttaisi hänet taiteellisen johtajan ja ensimmäisen kapellimestarin toimesta.”
Oopperan johtajien erot ja valinnat ovat aina olleet suuria uutisia. Nytkin Suomalaisen Oopperan taiteellisen johtajan ero herätti valtavaa huomiota ja keskustelua. Julkisia puheenvuoroja käytettiin lähes yksinomaan Järnefeltin puolesta. Monissa lehdissä julkaistiin 24.5. kulttuuri- ja talouselämän vaikuttajien allekirjoittama vetoomus, jossa todettiin, että Oopperalla ei ollut varaa luopua Järnefeltin veroisesta kulttuuripersoonallisuudesta. Nimensä vetoomukseen olivat laittaneet muiden muassa Aino Ackté, Taneli Kuusisto, Leevi Madetoja, Erkki Melartin, Aarre Merikanto, Jean Sibelius ja F.E. Sillanpää.
Kuka lopulta oli Järnefeltin ulossavustamisen takana? Vaikutusvaltainen Wäinö Sola oli todennäköisesti yksi avainhenkilöitä Järnefeltin syrjäyttämisen takana. Julkisesti Järnefeltiä asettui vastustamaan Helsingin Sanomien kriitikko Evert Katila. Hänen mielestään Järnefeltistä oli tullut ”yksinvaltias, joka saattoi määrätä kaikista laitoksen toimintaan kuuluvista asioista. Hän on ollut ohjelmiston määrääjä, päämusiikkijohtaja ja ohjaaja. Tämä on enemmän kuin yksi mies voi suorittaa.”
Järnefelt jatkaa vierailijana
Kevääseen 1936 päättyi Armas Järnefeltin kausi Suomalaisen Oopperan taiteellisena johtajana ja kapellimestarina. Välit eivät kuitenkaan menneet poikki, vaan hän oli tulevinakin vuosina tuttu vieras Bulevardin pienen oopperatalon orkesterimontussa. Hän johti jo keväällä 1937 kolme Mozartin oopperaa ja Wagneria. Paluuta oopperan johtotehtäviin Armas Järnefelt ei enää harkinnut, vaikka sellainenkin suunnitelma Suomalaisen Oopperan johtokunnalla oli.
Vaikka vierailuissa seurasi välillä pitkä tauko, Armas Järnefeltin nimi pysyi Suomalaisessa Oopperassa esillä, sillä hänen suomentamiaan ja ohjaamiaan teoksia esitettiin edelleen. Vasta talvisodan jälkeen Järnefelt vieraili johtamassa Taikahuilua ja Parsifalia, jonka hän johti viimeisen kerran 1945. Seuraavana vuonna ohjelmassa oli vielä Tristan ja Isolde.
Viimeinen esiintyminen Suomalaisessa Oopperassa liittyi Järnefeltin 80-vuotisjuhlallisuuksiin syksyllä 1949, jolloin hän johti Tannhäuserin. Sen jälkeenkin Järnefeltin työn jälki näkyi, sillä Parsifal esitettiin hänen ohjaamanaan tuotantona viimeisen kerran keväällä 1950.
Armas Järnefelt oli tuonut Suomeen ensimmäistä kertaa sellaiset merkkiteokset kuin Wagnerin Parsifalin ja Nibelungin sormus -tetralogian. Näin hän oli pohjustanut Wagnerin suurteosten kansainvälisen tason näyttämöllepanoja vuosikymmeniä myöhemmin uudessa oopperatalossa.
Suosimalla kotimaisia oopperoita yleisökadon uhallakin Armas Järnefelt oli tehnyt tietä suomalaisten oopperoiden nousulle 1970-luvulla. Hänen kautensa oli yksi merkittävä osa siinä tapahtumasarjassa, joka on johtanut suomalaisen oopperan nykyiseen kukoistukseen.
Teksti JUHANI KOIVISTO
Kuvat KANSALLISOOPPERAN ARKISTO
Suosittelemme
Simon Boccanegra: tapahtumat
”Ring on yksi taiteen historian merkittävimpiä rakennelmia”
Esittelyssä klassikot: Jevgeni Onegin
Ring on visuaalinen satu, jossa kaikki on mahdollista
Musiikista löytyy kaikki tarvittava
Säveliä luostarista – Karmeliittasisaret ja nunnien vastarinta
Suomalainen Ooppera syntyi 150 vuotta sitten
