Skip to content

Oopperan monta kieltä

Rigoletton esitys 8.8.1987 oli yksi suomalaisen oopperatoiminnan käännekohdista. Ensimmäistä kertaa kaikille kuulijoille selvisi, mitä näyttämöllä oikeastaan lauletaan, sillä Kansallisoopperassa oli otettu käyttöön tekstityslaite. Tässä artikkelissa dramaturgi ja oopperoiden kääntäjä Juhani Koivisto kirjoittaa oopperakäännösten ja -tekstittämisen historiasta.

Oopperat oli elokuuhun 1987 asti laulettu pääasiassa suomeksi. Perinne oli pitkä, sillä suomenkielinen ammattiteatteri ja ooppera syntyivät samaan aikaan, kun 10.5.1869 nähtiin Aleksis Kiven Lea ja toinen näytös Flotowin oopperasta Martha suomeksi käännettynä. 1911 perustettu Kotimainen ooppera esitti aluksi myös ruotsinkielisiä käännöksiä, mutta pian laulukieleksi vakiintui suomi.

Vaihtelua kielivalikoimaan toivat vierailevat ulkomaiset solistit. Joskus myös kansainvälistä uraa tehneet suomalaiset laulajat käyttivät kieltä, johon olivat maailmalla tottuneet. Vuoden 1917 Cavalleria rusticanassa Maikki Järnefelt lauloi italiaksi, vaikka muut esiintyivät suomeksi. Italiaa käytti myös Pia Ravenna, joka taitelijanimestään huolimatta oli suomalainen. Erikoinen tilanne syntyi Toscan esityksessä 1919, kun Hanna Granfelt lauloi nimiosan saksaksi, William Beck Scarpian roolin italiaksi ja Wäinö Sola Cavadarossin osan suomeksi.

Muuallakin oopperat esitettiin pääasiassa käännettyinä, ja vasta 1900-luvun jälkipuoliskolla alettiin vähitellen suosia alkukielisiä esityksiä. Ensimmäisiä taloja oli New Yorkin Metropolitan-ooppera, jolle se oli luontevaa, esiintyihän siellä laulajia eri puolilta maailmaa. 1950-luvun lopulla Pariisissa laulettiin jo Verdiä italiaksi, ja Lontoossa Royal Opera kokeili 1958 Boris Godunovin esittämistä alkukielellä, mikä aikalaisten mukaan johti siihen, että sen paremmin esiintyjät kuin kuulijatkaan eivät ymmärtäneet tekstistä mitään. Nykyisin oopperoiden esittäminen käännettyinä on harvinaista, mutta perinnettä jatkavat esimerkiksi The English National Opera ja Tukholman Folkoperan.

Kansallisoopperassa alkukielisiin esityksiin siirryttiin vähitellen vuoden 1969 Rigolettosta alkaen. Aluksi vuorottelivat suomeksi ja italiaksi laulavat miehitykset. Veikko Tyrväinen lauloi molemmissa, ja hänen kerrotaan joutuneen välillä vaihtamaan kieltä kesken kaiken huomatessaan, että olikin menossa suomenkielinen ilta. Suomeksi laulavan miehityksen Harri Nikkonen taas joutui hyppäämään italiankieliseen esitykseen ja selvitti illan laulamalla pääosin omatekoista italiaa.

Yleisölle oli tärkeintä musiikki, ei kieli. Asiaa tutkittiin 1987, ja silloin 38 prosenttia kuulijoista oli sitä mieltä, että esityskielellä ei ole merkitystä. Vain alle kolmasosa yleisöstä toivoi alkukielisiä esityksiä.

Muutos ei miellyttänyt kaikkia

Kaikesta lauletusta tekstistä ei oopperassa saa selvää, oli kieli mikä tahansa. Siksi jo 1600-luvulla keksittiin myydä yleisölle oopperan tekstejä pienenä kirjana. Kirjanen eli italiaksi ”libretto” vakiintui sittemmin oopperan käsikirjoitusta tarkoittavaksi termiksi. Myöhemmin tekstin seuraaminen kirjasesta ei kuitenkaan ollut mahdollista, kun teattereiden valojärjestelmät kehittyivät ja katsomo alettiin pimentää.

Vasta tekstityslaite muutti katsojakokemuksen. Muutos alkoi Yhdysvalloissa 1980-luvun alussa, ja Kansallisooppera seurasi trendiä nopeasti. Muuallakin Suomessa päädyttiin samaan ratkaisuun: Tampereen oopperaan tekstit ilmaantuivat 1990 ja Savonlinnan oopperajuhlille 1995.

Vuoden 1987 ensimmäisestä kokeilusta järjestetyn kyselyn mukaan 80 prosenttia yleisöstä oli pitänyt tekstityksestä ja vain seitsemän prosenttia oli kokenut sen häiritseväksi. Käytäntö todettiin hyväksi, ja samana syksynä Tosca sai ensi-illastaan lähtien tekstityksen.

Kaikille oopperantekijöille uudistus ei ollut mieleen. Ohjaaja Kalle Holmberg ilmoitti vihaavansa tekstitystä, sillä se ”vahingoittaa oopperan suuria kaaria ja sotkee sen pulssia, koska sen sönkötys on usein hieman jäljessä siitä, mitä itse musiikissa tapahtuu”. Säveltäjä Paavo Heininen katsoi myös, että tekstin katsominen estää katsojaa seuraamasta oopperan muita osatekijöitä, sillä ”visuaaliset ja liikunnalliset, dramaturgiset ja semanttiset parametrit yhtyvät, ja siinä on se oopperan taika”.

Tekstityksen seuraava vaihe oli englannin lisääminen ulkomaalaisia katsojia varten. Ensimmäisen kerran englanninkielinen tekstitys nähtiin Aulis Sallisen Kuningas Learissa vuonna 2000. Vähitellen käytäntö vakiintui muihinkin teoksiin. Vuonna 1995 ensi-iltansa saanut tuotanto Toscasta ennätti kokea kaikki eri vaiheet: suomenkielisen tekstin rinnalle tuli englanti 2005, ja lopulta vuonna 2012 Toscaan lisättiin myös ruotsi. Nykyisin esitykset ovatkin parhaimmillaan nelikielisiä, kun tekstitys on kolmella kielellä ja näyttämöllä lauletaan neljännellä.

Tekstitys vaatii tiivistämistä

Tekstittämisen tekniikassa on vuosien saatossa käytetty erilaisia ratkaisuja. Yleisimmin teksti on näyttämön yläpuolella. On myös kokeiltu henkilökohtaisia tekstityslaitteita, jotka on sijoitettu edessä olevan penkin selkänojaan sekä tekstityksen lukemista puhelimesta, mikä kuitenkin vie tehokkaasti huomion näyttämötapahtumista.

Joissain maissa näytetään lähes koko teksti, mutta Suomessa pitkä televisiotekstityksen perinne on vaikuttanut myös oopperatekstien muotoiluun. TV-katsojien oli todettu lukevan kymmenen merkkiä sekunnissa, joten tekstien piti olla tiiviitä. Tähän pyrittiin myös oopperatekstityksissä. Kysymys ei kuitenkaan ollut libreton tiivistämisestä vaan pikemminkin uudelleen kirjoittamisesta. Kuten oopperatekstityksen pioneeri Leena Vallisaari on todennut, kielen kääntämisen sijasta on käännettävä sisältöä, joka on yhteydessä näyttämöllepanoon. Kansallisoopperan tekstittäjät ovatkin mukana jo harjoituksissa.

Kaikkia ongelmia tekstittäminen ei ole ratkaissut. Ajoitus ei voi koskaan olla yhtä tarkka kuin puheessa, joten koomisessa oopperassa vitsin kärki saattaa tulla tekstissä väärään aikaan. Musiikkidramaturgia taas voi kärsiä, jos esimerkiksi Turandotin arvoituskohtauksessa Calafin vastaus paljastuu liian aikaisin.

Laulusuomennoksiakin tarvitaan

Poikkeuksen alkukielellä laulamisesta tekevät yleensä vain operetit ja Taikahuilu, joissa on paljon myös puhetta. Viimeisin uusi oopperasuomennos on tehty vuoden 2023 Lepakko-esityksiin. Taikahuilu sai uudet tekstit 2006 ja 2016, sillä aiemmat suomennokset olivat osin vanhentuneita, osin huonosti musiikkiin istuvia.

Hyvältä suomennokselta vaaditaan paljon. Sen pitää välittää mahdollisimman tarkasti tekstin merkitykset, mukautua musiikin rytmiin ilman nuottien poistamista tai lisäämistä, siinä pitää olla alkutekstin mukaiset riimit, tekstin on oltava selkeää ja helposti laulettavaa.

Nuottien ja tavujen pituuden vastaavuus ei vielä riitä, sillä avainsanojen on osuttava musiikissa oikealle kohdalle. Hyvä esimerkki on Sarastron aaria Taikahuilussa: kun tekstissä on ”Grabe”, melodia laskeutuu syvälle ja duuri muuttuu molliksi. Siispä suomennoksessa ”hauta” on oltava juuri samalla kohdalla.

Riimitys on vanhemmissa oopperoissa olennainen osa tekstiä. Omissa suomennoksissani olen päättänyt ehdottomasti säilyttää riimit oikeilla paikoilla, jopa Blindin laulaessa Lepakossa peräkkäin 19 samaan riimiin päättyvää nelitavuista verbiä. Näistä syistä kaikki vaatimukset täyttävän laulettavan käännöksen tekeminen viekin jopa enemmän aikaa kuin alkuperäisen libreton kirjoittaminen.

Laulettava suomennos ei itse asiassa valmistu koskaan, sillä sitä hiotaan vielä harjoitusvaiheessa laulajien toiveiden mukaan. Käännöksen yksityiskohtia voidaan räätälöidä kullekin laulajalle erikseen vielä sittenkin, kun teos vuosien jälkeen palaa ohjelmistoon uudella miehityksellä.

Parhaiten sekä laulettavan käännöksen että tekstityksen tekijä onnistuu silloin, kun hänen osuuttaan ei huomata. Oopperan paradoksihan on, että erityisen hyvä teksti innoittaa säveltäjää niin, että musiikki vie kaiken huomion. Harva muistaa, mitä Butterfly oikeastaan sanookaan aariassa ”Un bel di vedremo”, tai mitä Calafin laulama ”Nessun dorma” oikeastaan tarkoittaa. Ehkä erään oopperakapellimestarin sarkastisessa toteamuksessa onkin hiven totuutta: ”On aivan sama millä kielellä lauletaan – kunhan siitä vain ei saa selvää”.

Teksti JUHANI KOIVISTO

Kirjoittaja on tehnyt laulettavat käännökset Mozartin Taikahuilusta, Straussin Lepakosta ja Poulencin Ihmisen äänestä sekä librettokäännökset Paciuksen Kung Karls jaktista, Debussyn Pelléas et Mélisandesta, Massenet’n Thaïsista ja Saariahon Emiliestä. 

Artikkelin pääkuvassa Rigoletto 8.8.1987. Nimiroolissa Jorma Hynninen, Gildana Dilbèr. Kuva: Kari Hakli