Suomalaisen oopperan monet kasvot
Suomalaisen oopperan tarina on pitkä ja monivaiheinen, ja käsitykset siitä, mitä maamme oopperataide on, ovat vaihdelleet ajan kuluessa. Lue artikkelista suomalaisen oopperan merkkipaaluista ja niiden merkityksestä musiikkikulttuurillemme.
Leevi Madetojan Pohjalaisia-oopperan kantaesitys vuonna 1924 oli jättimenestys. Hiljattain itsenäistynyt Suomi tunsi viimein saaneensa oman kansallisoopperan. Pohjalaisia oli myös ensimmäinen suomalaisooppera, joka sai alusta alkaen kansainvälistä menestystä. Tätä ennen suomalaisten säveltämät oopperat oli koettu enimmäkseen haparoivina yrityksinä suuressa eurooppalaisessa taidemusiikkilajissa, ja Pohjalaisten kaltaiselle onnistumiselle oli suuri tilaus.
Kotimaisen oopperataiteen kansainväliseksi läpimurroksi koettiin niin sanotut ”karvalakkioopperat”, jotka 1970-luvulla yhdistivät perisuomalaiset aiheet omaleimaiseen sävelkieleen ja eheään kokonaismuotoon. Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset (1975), Aulis Sallisen Punainen viiva (1978) sekä Madetojan Pohjalaisia muodostavat edelleen suomalaisten oopperoiden esitetyimmän ytimen. Niiden suosio on ohjannut näkemään Suomen oopperatarinan ennen kaikkea suomalaiskansallisuuden kautta. Suomessa sävelletty ooppera on kuitenkin myös paljon muuta. Maassamme sävelletään poikkeuksellisen paljon nykyoopperaa laajalla tyylikirjolla, ja oopperasta kiinnostuneita säveltäjiä on ollut niin kauan kuin ammattimaista säveltämistäkin.
Kansallisten arvojen seula
Taideteosten vastaanottoa määrittävät aina yhteiskunnan arvot. Suomen itsenäistymiskamppailun vuosina ja sotienvälisenä aikana kaivattiin teoksia, jotka vahvistivat kansallista identiteettiä ja lujittivat kansakunnan yhtenäisyyttä. Oopperoiden esittäminen vaati useiden tahojen yhteisponnistusta, ja päivänvalon näkivät lähinnä teokset, jotka vastasivat kansallisiin tavoitteisiin.
Jälkikäteen saattoi syntyä mielikuva, ettei Suomessa juuri olisikaan sävelletty varteenotettavaa oopperaa muista kuin kansallisista aiheista ja ”suomalaisella” tyylillä. Ne teokset, jotka eivät kansainvälisten tyylivaikutteidensa ja aiheidensa vuoksi sopineet kuvaan, saatettiin musiikinhistoriankirjoituksessa sysätä syrjään sillä verukkeella, että ne oli sävelletty huonosti. Jotkin teokset painuivat säveltäjiensä kuoleman jälkeen kokonaan pimentoon. Esimerkiksi Suomen ensimmäisiin naispuolisiin säveltäjiin lukeutuneen Ida Mobergin (1859–1947) buddhalaisaiheinen ooppera Aasian valo (1910/1945) on vasta viime vuosina löydetty uudestaan, ja nyt sitä ollaan valmistelemassa esityskuntoon.
Kaija Saariahon laaja näyttämötuotanto on suurenmoinen esimerkki siitä, mitä suomalaisten säveltämä ooppera tänä päivänä on. Monet Saariahon oopperoista pohtivat syviä inhimillisiä kysymyksiä ajallisesti ja paikallisesti etäännytetysti, kuten hänen esikoisoopperansa Kaukainen rakkaus (2000) tai japanilaisiin nō-näytelmiin perustuva Only the Sound Remains (2015), jossa kantele on yllättävässä roolissa. Saariahon viimeiseksi jääneessä oopperassa Innocence (2018) ollaan läpikotaisin kansainvälisessä miljöössä Suomen kamaralla, ja monikielinen teos ruotii väkivallan syntyä ja seurauksia kouraisevan ajankohtaisesti ja monisyisen ajattomasti.
Suomalaista ja eurooppalaista
Pohjalaisia on tyypillisesti koettu läpikotaisin suomalaisena teoksena, jossa Madetoja inspiroitui lapsuutensa maisemista ja eteläpohjalaisista kansanlauluista. Samalla se on myös Ranskassa vaikutteita imeneen säveltäjän teos, joka heijastelee vuosisadan alun eurooppalaisia musiikkitrendejä. Vastaavasti Pohjalaisia edeltäneissä suomalaisissa oopperoissa kansallinen ja kansainvälinen kulkevat rinta rinnan.
Suomalaisen oopperasäveltämisen virstanpylväs, Erkki Melartinin kalevalaisaiheinen Aino (1907) on vaikuttava yritys luoda Wagner-henkinen mysteerinäytelmä. Wagneriin ankkuroitui myös pianosäveltäjänä tunnetun Selim Palmgrenin ooppera Daniel Hjort (1910). Turkuun vuonna 1599 sijoittuva tarina petoksesta ja kostosta muistuttaa Verdin historiallisia oopperoita.
Väinö Raitio (1891–1945) ja Armas Launis (1884–1959) sävelsivät kumpikin runsaasti oopperoita, jotka sittemmin jäivät täysin unohduksiin. Raition oopperoita tuotiin ansiokkaasti lavalle Suomen 100-vuotisjuhlavuonna, ja kuva suomalaisesta oopperahistoriasta rävähti värikkääksi: Raition oopperoiden aiheet ja tyylit ulottuvat esimerkiksi Prinsessa Cecilian (1933) sadunomaisesta impressionismista Lyydian kuninkaan (1937) eksotisoivaan ekspressionismiin.
Armas Launiksen urassa suomalainen ja eurooppalainen punoutuvat yhteen. Vuodesta 1930 hän asui Ranskassa, osallistui aktiivisesti paikalliseen musiikkielämään ja kirjoitti suomalaisiin lehtiin ranskalaisesta musiikista, johon kotimainen musiikkikenttä suhtautui epäluuloisesti. Tästä syystä Madetojankin ranskalaisvaikutteita on vähätelty.
Launis teki kansanmusiikin keräysmatkoja sekä Suomeen ja lähiseuduille että Pohjois-Afrikkaan ja ammensi retkiltä oopperoihinsa. Osa niistä käsittelee perisuomalaisina koettuja aiheita, kuten Kalevalan antisankari Kullervoa tai saamelaisen kansannousun johtajaa Aslak Hettaa (1824–1854), osa puolestaan ankkuroituu yleiseurooppalaisiin aiheisiin kuten antiikin Roomaan tai keskiaikaisiin legendoihin. Esimerkiksi Jehudith (1940) sijoittuu beduiinikylään, Kesä jota ei koskaan tullut (1936) edustaa kaurismäkeläistä satamarealismia. Monet Launiksen oopperoista jäivät keskeneräisiksi, ja oopperasäveltäjänä hänestä tuli väliinputoaja.
Kivikkoisia taipaleita
Kullervo (1917) sai Launiksen oopperoista eniten esityksiä. Kullervon tarinasta oli myös Sibelius säveltänyt läpimurtoteoksensa vuonna 1892, ja sata vuotta myöhemmin sai kantaesityksensä Aulis Sallisen samasta aiheesta säveltämä ooppera.
Lukuisten muiden tavoin Sibelius hullaantui nuorena Wagnerista. Hän alkoi haaveilla myyttisestä kalevalaisesta suuroopperasta, mutta hankkeesta ei tahtonut tulla mitään. Sibeliuksen leipälajiksi muotoutui orkesterimusiikki. Wagner-kaudesta jäi käteen lähinnä pienoisooppera Neito tornissa, jota Sibelius piti epäonnistuneena. Sibeliuksen profiloituessa sinfonikoksi oopperakenttä oli muiden valloitettavissa, ei kuitenkaan vapaasti. Osuva esimerkki on Aarre Merikannon vuosina 1922–23 säveltämä Juha, jota ei hyväksytty Suomalaisen Oopperan lavalle.
Oskar Merikannon poika Aarre Merikanto lukeutui Suomen ensimmäisiin modernistisäveltäjiin ja tiesi itsekin, ettei hänen taiteellista visiotaan noudattava ooppera luultavasti tulisi esitetyksi. Juhani Ahon romaaniin perustuva libretto, otsikoituna naispäähenkilön mukaan ”Marjaksi”, oli tähtisopraano Aino Acktén, joka oli tarjonnut tekstiä jo useille säveltäjille. Hänen ajatuksissaan siinsi luultavasti jotakin Richard Straussin menestyneiden oopperoiden kaltaista; Straussin Salomen nimirooli oli tuonut Acktélle loistokasta kansainvälistä mainetta.
Aarre Merikanto sai vaikeuksien kautta sävellettyä Acktén libreton oopperaksi, mutta Juha hyllytettiin liian modernina. Se nähtiin ensimmäisen kerran näyttämöllä vasta vuonna 1963. Sen sijaan Madetoja sävelsi Acktén libreton pohjalta oman Juhansa, joka kantaesitettiin 1935. Se on musiikillisesti hyvin vaikuttava teos, joka on kuitenkin jäänyt Pohjalaisia-oopperan varjoon.
Kansallishenkisyydestä universaaliuuteen
Myös Aulis Sallisen (s. 1935) urassa voi havaita, miten suomalaiskansallisuus on määrittänyt oopperoiden vastaanottoa ja tulkintaa. Punaisen viivan suosion vuoksi Sallisen oopperatuotanto on kehystetty suomalaishenkiseksi, ja nuorten avantgardesäveltäjien pilkkanimitys ”karvalakkioopperat” vahvisti tätä mielikuvaa. Kuvaan ei lainkaan sopinut Sallisen Kuningas lähtee Ranskaan (1983), jota ympäröi poikkeuksellisen suuri kansainvälinen ennakkohypetys. Kyseessä oli keskiaikais-futuristinen musiikkiteatteriteos kansainvälisestä politiikasta ja ympäristökriiseistä, ja sitä alettiin paremmin ymmärtää vasta 2000-luvulla.
Sallisen oopperatuotantoon kuuluvat myös absurdi satiiri Palatsi (1995) ja Shakespeare-draama Kuningas Lear (2000). Monityylinen Palatsi koettiin liian älylliseksi ja moderniksi kantaesityspaikkaansa Savonlinnan Oopperajuhlille. Kuningas Lear oli perinteisempi ja sai myönteisemmän vastaanoton.
Sallisen esikoisooppera oli runoilija Paavo Haavikon librettoon sävelletty Ratsumies (1975), joka sekin kantaesitettiin Savonlinnassa. Teos sijoittuu keskiajalle Olavinlinnan ympäristöön ja on nähty suomalaisesta historiasta kertovana oopperana, vaikka pikemminkin kyseessä on muinaisuuteen sijoitettu yleismaailmallinen ja alkuvoimainen tarina epätasa-arvosta miehen ja naisen sekä eri kansankerrosten kesken. Samaa tematiikkaa käsittelivät Merikannon ja Madetojan Juha-oopperatkin.
Eriarvoisuudesta kertoo myös Punainen viiva (1978), mutta sijoittuessaan Suomen ensimmäisten eduskuntavaalien alle vuoteen 1907 se on nähty ensisijaisesti oopperana Suomen kansan historiasta. Kuitenkin säveltäjä itse painotti Punaisen viivan ajankohtaisuutta: ”Ne askeleet, jotka me olemme jo ottaneet, ovat suuressa osassa maapalloa vieläkin tuntemattomia”, Sallinen sanoi Punaisen viivan kantaesityksen jälkimainingeissa. Sallinen totesi 1980-luvulla laajentaneensa vähitellen oopperailmaisuaan ”koskemaan koko maailmaa”.
Ratsumiehen universaalius on sittemmin kirkastunut. Monet pitävät sitä nykyään Sallisen parhaana oopperana. Kansallisoopperassa Ratsumies nähdään nyt ensimmäistä kertaa koskaan. Kevätkauden päättävässä tuotannossa ohjaaja Jussi Nikkilä on sijoittanut teoksen dystooppiseen tulevaisuuteen, mikä korostaa sen ajankohtaisuutta ja nostaa sorron ja riiston teemat esille selvästi painokkaammin kuin 1970-luvun yhteiskunnallisessa keskustelussa oli mahdollista.
Teksti AULI SÄRKIÖ-PITKÄNEN
Kuuntele artikkelissa mainittuja kappaleita
Soittolista on kuunneltavissa vain, jos olet hyväksynyt toimivuusevästeet. Voit muokata evästeasetuksiasi sivun alaosasta löytyvistä evästeasetuksista.
Suosittelemme
Kuka kirjoitti menestysnäytelmän Pohjalaisia?
”Straussin musiikki paljastaa Salomen viattomuuden”
Phantom phacts
Uusia ääniä Kansallisoopperassa 2024
”Suurin inspiraationi lähde Ringissä on Wagnerin musiikki”
”Ring on yksi taiteen historian merkittävimpiä rakennelmia”
Ring on visuaalinen satu, jossa kaikki on mahdollista
