Jäähyväiset taidetehtaalle: Juhani Koivisto
Kun musiikin ja kirjallisuuden yhdistää, tulee ooppera
Ilman paloa musiikkiin tai tanssiin Oopperatalossa harvoin tehdään vuosikymmenten työuria. Monilla talon kulisseissa työskentelevillä on taustallaan pitkiä tai jopa ammattiin johtaneita musiikkiharrastuksia.
Juhanin oma soitin on kitara. Kipinä syttyi teini-iässä. ”Rippileirillä yksi Tapsa sai tytöiltä huomiota, koska osasi soittaa kitaralla Nousevan auringon talon intron. Päätin kokeilla samaa.” Kun kitaransoiton alkeet olivat jo hallussa, tuntui että jokin vaativampi kappale, kuten vaikkapa Villa-Lobosin etydi, voisi tehdä suuremman vaikutuksen. Aina tuli eteen uusia, vaikeampia kappaleita. Niitä harjoittelemalla Juhanin soitto-opinnot johtivat ammattitutkintoon ja kitaransoiton opettajaksi.
Toinen oopperaa kohti johtanut polku on kirjallisuus. Koivisto opiskeli Joensuun yliopistossa ja väitteli yleisestä kirjallisuustieteestä vuonna 1998. ”Mitä tulee, kun kirjallisuuden ja musiikin yhdistää? No ooppera tietenkin. Näitä polkuja seuraamalla on ollut ihan loogista, että löysin itseni Kansallisoopperasta”, hän tiivistää.
Ensimmäinen Koiviston näkemä ooppera oli Figaron häät. Vaikutuksen teki musiikin ja tarinan yhdistelmä. ”Ihailin sitä, miten jokainen laulaja teki omaa taiteellista työtään tulkiten roolinsa tunnetiloja, mutta silti kaikki soi mahtavasti yhteen. Mozartin oopperan kiharainen juoni ei tosin selvinnyt silloin – eikä se ole selvinnyt vielä 20 Kansallisoopperalla vietetyn vuoden jälkeenkään”, hän tunnustaa.
Tutkiva lehtimies saa paikan
Juhani työskenteli Ilkka-lehden kulttuuritoimituksessa, kun haastateltavaksi tuli kesää Kuortaneella viettänyt Jussi Törnvall, Kansallisoopperan dramaturgi. Haastattelussa selvisi, että Törnvallin työ muistuttaa toimittajan ja tutkijan ammatteja; dramaturgi perehtyy teoksiin ja säveltäjiin kertoakseen niistä muille.
Vähän myöhemmin, vuonna 1998, Koivisto huomasi Helsingin Sanomista ilmoituksen, jossa Oopperalle haettiin tiedottaja-dramaturgia eläköityneen Törnvallin seuraajaksi. Juhani lähetti hakemuksen. ”Oopperan silloisen johtajan Jussi Raiskisen pitämä työhaastattelu on taatusti oudoin, jossa olen koskaan ollut. Nauroimme lähes koko haastattelun läpi. Lopulta Raiskinen testasi pohjalaisuuttani kysymällä, miten olla-verbi taivutetaan. Sehän tunnetusti menee näin: moon oikias, soot vääräs, son vääräs…”
Päädramaturgin työ tarkoittaa käsiohjelmien tekemistä, teosten tutkimista ja oopperoiden syvää asiantuntijuutta. Koska taloon tullessaan Juhani itsekin vasta tutustui oopperaan, hän osasi kirjoittaa ymmärrettävästi niille, joille taidemuoto ei ole tuttu. ”Vaikka puhumme arvokkaista mestariteoksista, tämän ei silti tarvitse olla liian vakavaa ja virallista. Kepeys on helpommin lähestyttävää kuin korkeasta norsunluutornista annetut lausunnot”, Koivisto kertoo.
Oopperamaailmaan astuessaan Juhani huomasi talossa kummallisuuksia lähes päivittäin, kunnes tottui kaikkeen. ”Kuppilassa vastaantulevien satuhahmojen kohdalla ei tietyn ajan jälkeen enää edes räpäytä silmiään. Silloin tietää sopeutuneensa”, hän tiivistää.
esiintymiskammoinen astuu yleisön eteen
Juhani aloitti vuonna 1999 teosesittelyt. Puolen tunnin tilaisuuksissa yleisölle esitellään illan ooppera; millainen oli sen syntytarina, miten oopperan juoni kulkee ja millaisiin musiikillisiin tärppeihin kannattaa kiinnittää huomiota. Teosesittelyjen pitäminen vaatii runsaasti taustatutkimusta. Hyvä valmistautuminen on välttämättömyys, sillä Juhani tunnustaa olevansa esiintymiskammoinen. Satapäisessä yleisössä saattaa myös istua kovan luokan asiantuntijoita, kuten Elina Mustonen tai aikanaan Einojuhani Rautavaara. Silloin omaa osaamista ei kannata alkaa epäillä.
Ensimmäiseen teosesittelyynsä Juhani valmistui kirjoittamalla kaiken puhtaaksi. Yleisön edessä hän luki esittelyn paperista. ”Heti kävi selväksi, että se oli turhaa. Kirjoittaessani olin oppinut kaiken jo ulkoa, ja yleisö tykkää enemmän, kun esiintyjä puhuu ilman papereita”, hän kertoo.
Teosesittelyistä tuli vuosien kuluessa Juhanin työn keskeisin ja haastavin osa. Ne myös palkitsevat työssä eniten. ”Kun kirjoitan tekstejä, en koskaan tiedä, onko niistä kenellekään iloa tai hyötyä, saati lukeeko niitä kukaan”, Juhani kertoo. Teosesittelyissä palaute tulee välittömästi aplodien, kiitosten tai juttelemaan tulevien kuulijoiden myötä.
Taikahuilu toi muutoksen
Vuonna 2016 ensi-iltansa saanut Taikahuilu aloitti Juhanin työssä uuden vaiheen. Ooppera esitettiin suomeksi, ja Juhani valittiin libreton suomentajaksi. Hauska teksti vei Koiviston mennessään: ”Taiteellinen kirjoittaminen on vapaampaa kuin tieteellinen, lähdekirjallisuuteen ei tarvitse viitata orjallisesti ja sanoilla saa leikitellä enemmän. Innostuin työstä paljon.”
Koiviston laatima suomennos oli menestys. Samaan aikaan Oopperan yleisötyön osastolla versoi idea lapsille suunnatusta ”matkalaukkuoopperasta”. Se olisi tunnetun teoksen lyhyt versio, jonka lavasteet voi pystyttää pieneen tilaan ja jonka kanssa olisi helppo kiertää ympäri maata.
”Tuottaja Tuula Jukola-Nuorteva pyysi minua ideoimaan Taikahuilun pohjalta esitykselle runkoa. Minä ideoin ja paneuduin vähän turhankin innokkaasti, sitten käsissä olikin pienoisoopperan libretto ja ohjausidea”, Juhani kertoo. Orkesteriksi valikoitui kitara ja huilu, rooleihin kaksi muuntautumiskykyistä laulajaa.
Miniooppera: Taikahuilusta tuli menestys. Sitä seurasivat Sevillan parturi, Tuhkimo ja Carmen sekä tammikuussa 2019 ensi-iltansa saava Reininkulta. Lavasteiden koko tosin on kasvanut pienestä matkalaukusta jo yhdeksään metriin.
Suurin taiteellinen työ Juhanin uralla on Jää-oopperan libretto. Sen hän kirjoitti Jaakko Kuusiston säveltämään oopperaan, joka perustuu Ulla-Lena Lundbergin menestysromaaniin. Jäätä edelsi vuonna 2017 niin ikään Jaakko Kuusiston kanssa tehty ooppera säveltäjä Oskar Merikannosta. ”Sen kirjoittaminen oli vaikeampaa: miten kirjoittaa dramatiikkaa ihmisestä, joka oli tavattoman mukava ja hyväntahtoinen ja jonka elämään ei kuulunut murhia, petoksia tai mustasukkaisuuksia?”, Juhani kertoo. Jään kanssa tarina oli selvä ja työ soljui luontevasti. Juhani kiittää yhteistyötä Ulla-Lena Lundbergin kanssa, jolla hän hyväksytti nopeasti syntyneen tekstin.
pakko saada kirjoittaa
Taiteellisten tekstien ja teosesittelyiden ohella Juhanin työn ovat mullistaneet läppärit. Ne veivät mennessään tyhjän paperin kammon ja lyhensivät tutkimustyöhön kuluvaa aikaa radikaalisti. ”1990-luvun lopulla aloitin uuteen oopperaan perehtymisen kirjastossa. Etsin mitä tahansa levytyksiä ja kirjoja teoksesta, siihen meni valtavasti aikaa. Nyt riittää, kun avaa Googlen ja Spotifyn. Silmänräpäyksessä edessäni voi olla jopa kyseisen teoksen esitystallenne, mahdollisesti valmiit käsiohjelmat sekä lukematon määrä eri versioita kuunneltavana”, hän kiittää.
Useimpia kirjoittajia piinaava tyhjän paperin kammo jäi kirjoituskoneiden myötä historiaan. ”Kun aikoinaan asetti puhtaan valkean liuskan kirjoituskoneeseen, tuntui siltä, että nyt täytyy syntyä jotain ylevää. Kirjaimet painuivat paperiin heti ja pysyvästi. Läppärin tekstinkäsittelyohjelmalla tätä painetta ei enää ole”, Juhani hymähtää. Alkuun pääsee aina, kun kirjoittaa jotain, mitä tahansa sotkua. Sitten voikin jo aloittaa muokkauksen, ja valmis teksti syntyy osissa.
”Kirjoitan yleensä aamulla vähän, sitten pidän pitkän tauon ja palaan illalla uudelleen tekstin ääreen. Näennäisesti mitään ei tapahdu pitkiin aikoihin”, sanoo Juhani. Mutta vain näennäisesti. Koiviston uraa tarkastellessa käy selväksi, että koko ajan tapahtuu ja tekstiä syntyy, projektit seuraavat toisiaan tauotta.
”Jäin vuonna 2006 vuorotteluvapaalle. Suunnitelmani oli soitella vähän kitaraa ja olla vain. Kestin sitä viikon, sitten olikin jo uusi projekti työn alla”, hän hymähtää. Syntyi Toivo Kuulan uusi elämäkerta ja monologiooppera Tähtiin kirjoitettu. Myöskään kesälomat eivät ole tarkoittaneet laakereilla lepäämistä, sillä Koivisto on työskennellyt toistakymmentä vuotta Kuhmon kamarimusiikkifestivaalin lehdistöpäällikkönä.
Vaikka työ Kansallisoopperassa on ensisijaisesti tutkimista ja kirjoittamista, tekstiä syntyy myös työajan ulkopuolella. ”Aina minulla on joku kolumnipalsta tai kirjaprojekti työn ohessa. Ne tuntuvat luontevalta lisältä siihen, mitä teen Töölönlahdella.”
Useimmat Koiviston töistä liittyvät Oopperaan ja Balettiin. Niitä ovat mm. 100-vuotiaan Kansallisoopperan historia, satukirja Baletin tähti, Alfons Almin elämäkerta sekä Kansallisoopperan kuoron ja orkesterin historiikit.
”kansallisoopperassa kuohuu jälleen”
”Ei sellaista ole”, Juhani vastaa, kun miettii tavanomaista työpäiväänsä. Samalla viikolla Juhani voi kirjoittaa käsiohjelmatekstiä tulevaan konserttiin sekä kahden vuoden päästä ensi-iltansa saavaan oopperaan. Koivisto vertaa rytmiä sanomalehden toimitukseen. Aamulla päätetty juttu on seuraavana päivänä paperilla ja sitä seuraavana saunan sytykkeenä. Ooppera-artikkeleiden laatimiseen on paljon enemmän aikaa syventyä, mutta toisaalta mahdollinen kriisitiedote pitää saada sähäkästi ulos.
Sähköä työhön ovat tuoneet lavan takaiset draamat. Juhani muistelee tunteenpurkauksia, joiden määrä on vuosien kuluessa vähentynyt valtavasti. ”Oli aivan tavallista, että otsikoissa saattoi lukea, miten Kansallisoopperassa kuohuu jälleen”, hän tiivistää.
Haasteet ovat tuttuja kaikille esitystaiteiden parissa työskenteleville: teoksiin liittyy paineita, intohimoja ja välillä repiviä erimielisyyksiä. Aluksi Koivistonkin pulssi nousi niiden äärellä. Sitten hän ymmärsi, että tietyissä vaiheissa teosten valmistumista tunteet kuumenevat. Niistä kuitenkin päästään aina yli, eikä ensi-ilta koskaan siirry.
”Mieleen on jäänyt eräs teos, jolloin kuvat saatiin valittua viimein kello 3 aamuyöllä, ja painoon käsiohjelma lähti kello 9”, Juhani muistelee. Hän tarkentaa, että vaativuus kannattaa silloin, kun lopputulos on briljantti. Kuvat ja käsiohjelmat jäävät historiaan, vaikka teoksen esityksen päättyvät.
jäähyväisten aika
Parasta Juhani Koiviston työssä on ollut omintakeinen ja inspiroiva työyhteisö: ”Ensimmäisenä syksynä en meinannut uskoa, että ihan oikeasti saan olla huipputaiteilijoiden keskuudessa ja jututtaa heitä.”
Mieleen ovat jääneet buddhalaisuutta käsittelevät keskustelut hiljattain edesmenneen ohjaajalegenda Harry Kupferin kanssa, sekä muun muassa kohtaamiset Dario Fon, Peter Sellarsin, Götz Friedrichin ja monien muiden kanssa.
Juhani jää eläkkeelle Kansallisoopperasta tammikuussa 2020. ”Joskus on jäätävä pois, sillä maailma muuttuu koko ajan. Minä en halua jäädä uusien virtausten tukkeeksi hokien sitä, miten ennen kaikki oli paremmin”, hän kertoo.
Rakkaasta talosta lähtö myös kirpaisee. Kun Reininkulta sai ensi-iltansa syksyllä 2019, Juhanin silmiin osui sosiaalisessa mediassa kuva esiintyjien takahuonetunnelmista: ”Kuvaa katsoessa minulle kirkastui, että tuolla ne jatkavat, esiintyvät ja saavat aplodit, mutta pian minä en enää kuulu joukkoon. Talo jää tänne, oopperaperinne jatkuu, vaikka ihmiset vaihtuvat.”
Teksti TUIKE LEHKO
Kuvat EMMA SUOMINEN
Suosittelemme
OopperaLooks – Pukeutuminen oopperaan ja balettiin
Kurkkaa kulisseihin: Ammattilaiset esittelevät työvälineensä
Toisiaan täydentävät Antti ja Teemu
Baritoniboksin kaverukset
Rakkautta orkesterimontussa
Kolmen vuosikymmenen ystävyys
Oopperan ja Baletin vuosikymmenet
