Mikä tekee Nibelungin sormus -tetralogiasta niin ainutlaatuisen?

Minulle ei tule mieleen montaa taideteosta, jossa rakennelman mittakaava ja siihen käytetty materiaali olisivat näin johdonmukaisessa tasapainossa.

Reininkullan alussa lähdetään liikkeelle yhdestä äänestä, sitten sitä seuraavasta Luontoa kuvaavasta johtoaiheesta. Uudet aiheet liittyvät tapahtumien edetessä mukaan saumattomasti ja tämä motiivien verkosto elää kuin kaleidoskoopissa. Syntyy ajatusten, ideoitten, historiallisten ja henkisten tasojen kudelma. Tetralogia loppuu, kun teemat ja motiivit ovat täyttäneet musiikillisen tehtävänsä.

Pitkä kesto ei yleensä ole teokselle eduksi, mutta tässä tapauksessa tuo kudelma jaksaa kantaa peräti neljän oopperan ajan. Pituudesta ja toisteisuudesta huolimatta se on vääjäämättömässä ja väsymättömässä liikkeessä. Kaikessa loogisuudessaan ja tyhjentävyydessään Nibelungin sormus on yksi taiteen historian merkittävimpiä rakennelmia.

Kokonaisuuden loogisuushan syntyy paljolti eri henkilöihin, paikkoihin, esineisiin tai tapahtumiin liittyvien musiikillisten aiheiden ansiosta. Pitääkö kuulijan perehtyä aiheisiin etukäteen pystyäkseen suunnistamaan tässä johtoaiheiden verkostossa?

Johtoaiheet ovat toisinaan hyvinkin yksiselitteisiä – kuten Notung tai Siegfried – toisinaan taas niiden merkitys on laajempi mutta samalla epämääräisempi – kuten Levottomuus tai Epäilys. Fanfaarimaiset motiivit oppii tunnistamaan helposti, mutta nuo metatasoja sisältävät teemat kuulija aistii alitajuisemmin.

Ringin johtoaiheista tehtiin luetteloita jo säveltäjän elinaikana, mutta Wagner ei itse ollut niistä erityisen innostunut. Tietenkin hän itse ajatteli niiden kautta säveltäessään – tuskinpa tällaista rakennelmaa voi muulla tavalla edes työstää – ja oletti, että yleisö niitä teoksen tuoksinassa alkaa tunnistaa. Mutta jos kuulija yrittää kaiken aikaa vain bongailla johtoaiheita, se voi viedä mahdollisuuden kokea Ringissä vallitseva flow.

Hienoimmillaan Wagner hyödyntää johtoaiheita silloin, kun roolihenkilön mielessä vasta kypsyy jokin idea. Tällainen tapa käyttää motiivitekniikkaa on kaikkein kiinnostavin: mennään roolin alitajuntaan ja paljastetaan kuulijalle jotain, mitä ei itse asianomainen tarinan hahmokaan vielä tiedä. Kuulija on siis välillä edellä lavaa. Tällaiset ovat toki usein hyvin pieniä eleitä eikä Wagner todennäköisesti tarkoittanut niitä tietoisesti havaittaviksi. Silti niillä on vaikutuksensa.

Ehkä Ringiä on paras kuunnella niin, että nojaa taaksepäin ja antaa teemojen tulla alitajuisesti tutuiksi. Kun seuraa esitystä näin, voi asettua teoksen virtaan paremmin kuin vahtimalla jatkuvasti johtoaiheita.

Wagner keskeytti Siegfriedin säveltämisen toisen näytöksen jälkeen, piti 12 vuoden tauon ja sävelsi sinä aikana kaksi mittavaa ja aivan erilaista oopperaa, Tristan ja Isolden ja Nürnbergin mestarilaulajat. Kuuluuko tuo tauko Siegfriedissä tyylinmuutoksena?

Kuuluu kyllä. Toki myös Siegfriedin ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä Wagner säveltää aiempaan tuotantoonsa nähden poikkeuksellista musiikkia. Tämä on merkki säveltäjän jatkuvasta tarpeesta kehittyä. Jopa Wagneria ”ilkeänä sieluna” pitänyt Dmitri Šostakovitš kutsui ensimmäisen näytöksen loppua nerokkaaksi.

Tuon 12 vuoden tauon aikana tapahtuu kuitenkin jotain ratkaisevaa. Kun kolmannen näytöksen orkesterijohdanto alkaa, huomaa heti, että jokin soinnissa on muuttunut. Teemat ovat samoja kuin aiemmissa näytöksissä, mutta niiden käsittely on erilaista ja musiikillinen jatkumo aivan eri tasolla.

Vaikka Wagner laittoi sävellyksen sivuun pitkäksi ajaksi, hän pystyi vaivatta jatkamaan siitä mihin jäi. Melodiat muuttuivat nyt kuitenkin pidemmiksi ja polveilevammiksi, musiikkiin tuli tuskaisia, ilmaisuvoimaisia elementtejä kun aiemmin monet aiheet olivat olleet fanfaarimaisia. Partituurissa on enemmän tunnetta, viisautta ja sisältöä.

Kolmannessa näytöksessä voi kuulla kaikuja molemmista tauon aikana sävelletyistä oopperoista. Mestarilaulajien sävyjä on Wandererin ja Erdan kohtauksessa, Tristania taas Siegfriedin osuudessa ennen kuin hän herättää Brünnhilden. Erityisesti Tristanin vaikutus kuuluu duetoissa. Valkyyriassa Sieglinden ja Siegmundin duetto on vielä muodoltaan klassinen, kuin numerosta toiseen etenevä, mutta Siegfriedin ja Brünnhilden duetto on kuin jatkoa Tristanin toiselle näytökselle, se ei ole enää episodimainen, siinä kuuluu katkeamaton melodia.

Monissa oopperoissa kapellimestarit joutuvat tekemään korjauksia esimerkiksi orkesterin ja laulajien välisen tasapainon vuoksi. Tarvitaanko Ringissä muutoksia?

Vielä esimerkiksi Lentävässä hollantilaisessa tarvitaan punakynää, mutta Ring on taitavan ja kokeneen säveltäjän tekstiä. Teknisesti vaikeita kohtia on, mutta kaikki on soitettavissa.

Toisaalta Wagner haluaa orkesterilta äärimmäisen voimakkaita purkauksia, toisaalta taas haurautta. Näiden ääripäiden tuottaminen on sitten kapellimestarin päänvaiva.

Onneksi orkesterikudoksessa on usein ikään kuin ikkuna, joka päästää lauluäänen läpi. Wotanin kohtaukset ovat balanssin kannalta vaikeimmat, sillä baritoni sijoittuu äänialana väliäänten kohdalle ja laulu jää helposti sointurakennelman sisään. Kuitenkin kaikki kuuluu, minkä pitääkin kuulua.

Kudos on usein toisaalta hyvinkin kamarimusiikillista. Wagnerilla on käytössään valtava orkesteri, mutta koko koneistoa hyödynnetään vain muutamassa dramaattisessa kohdassa. Suuri koko mahdollisti ennen kaikkea sen, että Wagner pystyi käyttämään maksimaalisen määrän erilaisia soitinyhdistelmiä ja värejä.

Nibelungin sormuksen Wagner sävelsi esitettäväksi Bayreuthin Festspielhausissa, jossa orkesterimonttu sijaitsee näyttämön alla. Siellä saavutetaan automaattisesti hyvä balanssi, vaikka orkesteri soittaakin ilmaisuvoimaisesti. Se mikä voidaan tehdä Bayreuthissa fortissimo, pitää avoimessa orkesterimontussa skaalata alemmaksi. Silti on tärkeää, että orkesterin osuus ei muutu pelkäksi tapetiksi.

Pitää myös ottaa huomioon, että Wagnerin aikainen orkesteri ei soinut yhtä lujaa kuin nykyaikainen. Desibelimäärät olivat alhaisempia, jousisoittimissa oli suolikielet ja puhaltimet soivat pehmeämmin. 

Onko Nibelungin sormuksen johtaminen jokaisen oopperakapellimestarin unelma?

Ei varmasti pelkästään jokaisen oopperakapellimestarin: Ringiä johtavat mielellään myös sinfonisemmin orientoituneet kollegat. Suurista kokonaisuuksista viehättyminen taitaa olla kapellimestareilla dna:ssa. Tässä on kyse ilmeisesti siitä samasta maanisuudesta, joka ajaa vuorikiipeilijöitä, sillä Ring on todellakin yksi korkeimpia huippuja.

Ring on ylimenojen taidetta. Siegfriedin partituurin yksityiskohtia voi ihailla vaikka kuinka, mutta tärkeintä on suunnitella miten pidemmät jaksot yhdistyvät toisiinsa, miten johtoaiheiden luonne toteutuu parhaalla mahdollisella tavalla ja miten johtaa dialogit niin, että tempo tukee sitä, mitä tekstissä sanotaan.

Olettaisin muusikoiden arvostavan Ringiä myös siksi, että se tarjoaa elinikäisen haasteen, niin esittäjälle kuin yleisölle. Jokainen uusi esityskerta avaa aiemmin piilossa olleita kerroksia ja yksityiskohtia. Tämä ominaisuus on harvoilla säveltäjillä ja sävellyksillä.

Haastattelu: Juhani Koivisto