Skip to content

Orientalismi ja Puccinin Turandot

Tämän päivän oopperatalojen perusohjelmisto pohjautuu pitkälti 1800–1900-lukujen vaihteessa syntyneisiin teoksiin. Aikakauden havitteleva kaipuu kaukomaihin tiivistyi orientalismissa.

Mitä on orientalismi ja kuinka se ilmentyy taiteessa?

Orientalismilla tarkoitetaan Eurooppa-keskeistä suhtautumistapaa Lähi-idän, Aasian ja Pohjois-Afrikan kulttuureihin. Kyseiset kulttuurit nähdään alempiarvoisina, staattisina ja kehittymättöminä verraten eurooppalaiseen kulttuuriin, jota pidetään ”kehittyneenä, rationaalisena ja korkea-arvoisempana”. (Fem-R:n sanasto.)

Länsimaisen taiteen tutkimukseen orientalismi-käsitteen toi Edward W. Said teoksellaan Orientalism (1978). 1800-luvun orientalistinen taide pönkitti siirtomaavaltioiden imperialistista valtaa erottamalla ”lännen” ja ”idän” toisistaan ja esittämällä ”itämaat” ”länsimaille” alisteisina. Orientalistiset taideteokset maalauksista oopperoihin olivat pääasiassa miesten tekemiä tulkintoja, jotka heijastivat aikansa ennakkoluuloja, stereotypioita ja fantasioita.

”Lähi-itään ja Aasiaan kohdistunut kiinnostus oli ylhäältä päin tulevaa ihastelua tai kauhistelua, jossa muut kulttuurit nähtiin eurooppalaisten ihmisten nautinnon lähteinä.”

Orientalismia esiintyi jo kauan ennen 1800-lukua. Ensin tuli muotiin turkkilaisuus, sitten Persia ja Kiina sekä Intia ja Japani. Etenkin sen jälkeen, kun Euroopan suurvallat 1680-luvulla saavuttivat ratkaisevan voiton Turkin ottomaaneista, itäiset naapurikansat muuttuivat uhasta potentiaalisiksi resursseiksi niin materiaalisessa kuin kulttuurisessa mielessä. Orientalismi mukaili eurooppalaisen maailmanvalloituksen etenemistä. Lähi-itään ja Aasiaan kohdistunut kiinnostus oli ylhäältä päin tulevaa ihastelua tai kauhistelua, jossa muut kulttuurit nähtiin eurooppalaisten ihmisten nautinnon lähteinä.

1870-luvulta ensimmäiseen maailmansotaan asti elettiin imperialistisen aatteen aikaa, jolloin eurooppalaiset siirtomaamahdit alistivat hallintaansa suuren osan muusta maailmasta. Kun siirtomaiden riisto kasvoi yhä laajempiin mittakaavoihin, orientalismi yltyi suoranaiseksi maniaksi, jota ruokittiin siirtomaista tuoduilla esineillä. Nousevan kulutuskulttuurin myötä kaikki itämainen muuttui muodikkaiksi hyödykkeiksi. Orientaaliset aiheet olivat taiteen kestosuosikkeja ja niitä ihmeteltiin maailmannäyttelyissä. Orientalisoiva katse näki kaukomaiden ihmiset kiehtovina Toisina. Näitä toisia olivat ennen kaikkea naiset, haaremien niin kutsutuista odaliskeista intialaisiin papittariin ja japanilaisiin geishoihin. Heidät nähtiin länsimaisen miehen seksuaalisen halun passiivisina kohteina, eksoottisina objekteina. Vieraiden kansojen ihannointi toimi vastakohtana teollistuneen maailman koetulle rappiolle.

Useissa 1800–1900-lukujen taitteen oopperoissa kiteytyi kaipuu etäiseen ja vieraaseen. Orientalistiset, itäisestä Toisesta ammentavat oopperat täydensivät eurooppalaisten katsojien fantasioita eksoottisesta idästä. Esimerkkejä tällaisista oopperoista ovat ranskalaisen Georges Bizet’n ooppera Helmenkalastajat, jossa tapahtumat sijoittuvat Ceylonille (nykyiseen Sri Lankaan), ranskalaisen Leo Delibesin Intiaan sijoittuva Lakmé sekä italialaisen Giacomo Puccinin kiinalaisesta kulttuurista ammentava Turandot ja Japaniin sijoittuva Madama Butterfly.

Turandot-oopperan mainosjuliste vuodelta 1926. Lähde: Wikimedia Commons.

Italialaisen säveltäjän tulkintoja kiinalaisesta kulttuurista

Vuonna 1858 syntynyt Giacomo Puccini sävelsi elämänsä aikana 12 oopperaa, joista vain kolmessa tapahtumat on sijoitettu säveltäjän kotimaahan Italiaan. Selkeimmin orientalistista asennetta heijastelevat edellä mainitut Turandot ja Madama Butterfly.

Turandot sai ensiesityksensä Milanossa vuonna 1926. Puccini ja italialaiset libretistit Giuseppe Adami ja Renato Simoni käyttivät tarina-aihetta, jota oli versioitu eurooppalaisille näyttämöille lukuisia kertoja 1700-luvun lopusta lähtien: vuonna 1762 sai Venetsiassa ensi-iltansa Carlo Gozzin commedia dell’arte -näytelmä Turandot, joka oli saanut inspiraationsa François Pétis de la Croix’n persialaisten satujen kokoelmasta Les Mille et un Jours. Turandot-aiheiset näytelmät ja oopperat ovat esimerkkejä orientalistisista teoksista, jotka perustuvat stereotypioihin Kiinan ihmisistä ja kulttuurista. Imperialismin ajan yhteiskunnassa tunnustettiin harvoin toisten kulttuureiden oma arvo tai tutustuttiin niihin niiden omista lähtökohdista. Niidenkin, jotka kritisoivat kolonialismia ja olivat aidosti kiinnostuneita muista kulttuureista, oli vaikea irrottautua aikansa ideologiasta, jossa Eurooppa nähtiin ylivertaisena.

Turandotin tarina kertoo kiinalaisesta prinsessasta, joka asettaa kosijoilleen haasteen: päästäkseen prinsessan kanssa naimisiin kosijoiden on vastattava oikein kolmeen kysymykseen. Väärästä vastauksesta he menettävät päänsä. 1900-luvun alun eurooppalainen taidemaailma oli täynnä tällaisia synkkiä aikuisten satuja. Gozzin alkuperäisen näytelmän commedia dell’arte -hengestä viestivät klovnimaiset ministerihahmot Ping, Pang ja Pong, jotka muodostavat rajun vastakohdan sääliä herättävään orjatyttö Liùhun sekä monumentaalisesti veistettyyn pääpariin prinsessa Turandotiin ja prinssi Calafiin.

”Orientalistisessa musiikissa muiden kulttuurien alkuperäisiä sävelmiä usein muokattiin rajusti tai keksittiin kokonaan itse.”

Tarinan lisäksi myös Turandotin musiikki edustaa ajalle tyypillistä eksotisointia. Oopperan värikylläisesti orkestroidun partituurin sadunomaisuutta lisäävät Kiinaan assosioituvat soittimet ja monipuolisesti käytetty kuoro. Pentatoniset melodiat, kompleksinen rytmiikka ja pitkien bassosävelien eli urkupisteiden varaan rakennetut moniselitteiset harmoniamaailmat luovat säkenöivän, tummanpuhuvan kuvitelman myyttisestä kiinalaisesta menneisyydestä.

Louis Laberin pukuluonnos Kansallisoopperan ensimmäisestä Turandotista vuodelta 1929.

Orientalistisessa musiikissa muiden kulttuurien alkuperäisiä sävelmiä usein muokattiin rajusti tai keksittiin kokonaan itse. Puccini käytti Turandotissa useita alkuperältään kiinalaisia sävelmiä. Hän ei ollut käynyt Kiinassa, mutta tunsi Kiinassa työskennelleen diplomaatin. Häneltä Puccini sai aitoa kiinalaista aineistoa, myös soittorasian, joka soitti paikallisia hymnejä. Säveltäjän kiinnostus kiinalaiseen kulttuuriin oli aitoa, mutta ei voida sanoa, että sitä olisi motivoinut halu kunnioittaa tätä kulttuuria. Puccinia kiehtoi luoda mahdollisimman aidonoloinen miljöö, mutta lopputulos on sama kuin orientalistisessa taiteessa yleensäkin: toiseutettu itä asetetaan eurooppalaisen katsojan nautinnon ja elämysten lähteeksi. Kiinalainen melodia-aines on sovitettu länsimaisiin musiikillisiin raameihin. Kiinalaisen gongin tai ksylofonin käytöllä ei ainoastaan maalailla kiinalaista tunnelmaa, vaan niillä myös karusti alleviivataan oopperassa esitettyä julmuutta ja tehostetaan stereotypiaa kiinalaisista väkivaltaisina barbaareina.

Miksi puhua orientalismista nyt?

Ooppera on esittävää taidetta, jolla on mahdollisuus elää ajassa uusien tulkintojen kautta. Vanhojen oopperoiden historiaa avaamalla voimme pohjustaa sitä, millaiseen yhteiskuntaan teokset ovat aikoinaan syntyneet ja mihin rasistiset stereotypiat pohjaavat. Turandotin uudessa versiossa ohjaaja Sofia Adrian Jupither pyrkii karsimaan esitysperinteen vanhentuneet kerrostumat ja pohtimaan sitä, mikä tekee teoksesta ajankohtaisen juuri nyt.

”Perinteisesti Turandot sisältää vanhentuneita sukupuolirooleja, naisvihaa ja rasistisia stereotypioita. On koko taiteenlajin tulevaisuuden kannalta erityisen tärkeää, että näistä ongelmallisista teemoista puhutaan, koska vain silloin voimme puuttua niihin. Meidän lähestymistapamme Turandotiin on yksi yritys siitä, kuinka voisimme esittää oopperahistorian kannalta merkittäviä teoksia vielä nykypäivänä”, Jupither kertoo.

Teksti PETRA RÖNKÄ & AULI SÄRKIÖ-PITKÄNEN

Turandot nähdään Kansallisoopperassa 27.1.2023 – 4.3.2023Lue ohjaaja Sofia Adrian Jupitherin haastattelu.