Veikko Tyrväinen 100 vuotta
Veikko Tyrväinen (16.5.1922–11.6.1986) kuului Kansallisoopperan solistikuntaan yli neljännesvuosisadan ajan 1946–1972. Hän esiintyi Bulevardin vanhan oopperatalon lavalla yhteensä 1077 kertaa 85 eri tenoriroolissa. Tyrväisen syntymästä tulee kuluneeksi sata vuotta 16.5.2022. Lue artikkeli karismaattisen taiteilijan urasta.
”Hän uskalsi olla paatoksellinen ja onnistui siinä, koska hänen paatoksensa oli aitoa paatosta. Hän uskalsi olla herkkä ja herkkyytensä kautta punoa näkymättömiä, vahvoja säikeitä näyttämön ja katsomon välille. Vielä hän saattoi hersyvän komiikan kautta vapauttaa kuulijan-katsojan kokemaan onnellisia hetkiä.
Tässä yhteydessä on paikallaan puhua karismasta, sanasta ja käsitteestä, jota ehkä turhan usein ja väärissä paikoissa käytetään. Veikko Tyrväisen kohdalla se on paikallaan, jos missä. Karismahan merkitsee armolahjaa, suosiota. Esiintyvän taiteilijan kohdalla se on tuota selittämätöntä säteilyn virtaa, jonka kantamana lavaelämys siirtyy kuulijan elämykseksi.”
Näin lausui Veikko Tyrväisen siunaustilaisuudessa Helsingin Vanhassa kirkossa 19.6.1986 oopperalaulaja, professori Matti Lehtinen, Tyrväisen laulajakollega ja ikätoveri. Myös muut työtoverit ovat eri yhteyksissä muistelleet Tyrväisen oopperalavalle tuomaa valtavaa energiaa ja tunteensiirtoa. Vuosikymmenten mittaiseksi kasvanut näyttämöelämä tutun kuulijakunnan edessä vahvisti sidettä laulajan ja hänen yleisönsä välillä. Varmasti se myös herkisti hänen taiteellista mielikuvitustaan.
”Taiteilijan elämä on ihmisen elämää. Tietyt suhteet vain määräytyvät toisien lakien mukaan. On elettävä niin monta elämää, kuoltava monta kertaa, surmattava satakielikin vaikka kipeää tekisi, luovuttava rakkaudestaan näyttämöllä. Mikä sitten on unta, mikä totta? Jokainen uni vaikuttaa sitä seuraavaan valveilla oloon”, Tyrväinen eritteli haastattelijalle oopperataiteen vaikutusta ja suhdetta arkielämään.
Tyrväisellä oli kaunisvärinen lyyrinen tenoriääni, todellinen luonnontenori. Korkean C:n hän kertoo laulaneensa jo nuorena aivan luonnostaan. Voimakas, baritonaalinen keski- ja matala rekisteri yhtyneenä korkeiden sävelten häikäisevään kirkkauteen toi Erik Tawaststjernan mieleen suuren Caruson. Muina yhtymäkohtina hän huomasi maneereista vapaan, epäsentimentaalisen tyylin ja suggeroivan tulkinnan. ”Tenorilaulun kulta-ajan nostalgiaa” koki Tyrväistä kuullessaan myös Jorma Hynninen. Hän mainitsi erikseen syvästi eletyn esittämisen, belcanto-taidot ja esimerkillisen selkeän tekstin lausunnan. Martti Talvela kiteytti: ”Veikko Tyrväinen tuo mieleen Benjamino Giglistä lausutut sanat: ”Hänen sielunsa lauloi.”
Lapsuuden unelmasta ammattiopintoihin
Muistelmissaan (Ilon kyyneleet, 1975) Veikko Tyrväinen kuvaa eloisin sanoin lapsuutensa eteläsavolaisen järvi-Suomen luonnonkauniissa Jäppilässä. Muistikuvissa vuorottelevat kepposet seitsenpäisen sisarussarjan ainoana poikalapsena, voitokkaat urheilusuoritukset ja haaveilu luonnonläheisten kauneuselämysten äärellä. Juoksu- ja hiihtoharrastusten myötä vahvistui tulevan laulajan instrumentti, keuhkot ja hengitys, ja samalla luottamus oman ruumiin kestävyyteen näyttämöllä.
Lapsuudenkoti oli laulavainen, mutta perheystävien luona viljeltiin sisäisempää vuorovaikutusta. Tyrväisen sisarusten rakkaat ja älykkäät leikkitoverit olivat kuuromykkiä. Perheittäin yhdessä vietetyille jouluille heidän ihmeellinen hiljaisuutensa antoi erityistä juhlavuutta. Näinkö kehittyi pienessä pojassa se sanaton säteily, josta esiintyjän karisma myöhemmin kasvoi? Koulun äitienpäiväjuhlassa hänen 8–9-vuotiaana laulamansa ”Oi äiti parka ja raukka, kun minut synnytit”, nosti kyynelet katsomon äitien silmiin. Hän tiesi: hänestä tulisi oopperalaulaja.
Talvisota keskeytti nuoren miehen vauhdikkaan elämän. Kun paikkakunnan miehet matkalla sotaan kokoontuivat Jäppilän seurojentalolle, oli 17-vuotiaan Veikon mieleenpainuva osa laulaa Jumala ompi linnamme tuhannen miehen edessä. Kanttorin tehtävät siirtyivät Tyrväisen nuorille harteille. Välirauhan aikana opinnot Suomen nuoriso-opistossa Mikkelissä veivät kohti omaa unelmaa.
Jatkosodan äärimmäisissä olosuhteissa alkoi konkreettisemmin hahmottua se tie, joka vei Veikko Tyrväisen ammattimaisiin lauluopintoihin ja oopperalavalle. Hänen laulunlahjansa huomattiin, samalla hänen laulunsa haavoittuneille, upseereille ja taistelutovereille antama rohkaisu. Kun Tyrväiselle kuitenkin ehdotettiin siirtymistä upseerikouluun, hän kysyi sodan lepovaiheessa Terijoella, saisiko hän mieluummin käydä Viipurin musiikkiopistossa viikoittaisilla laulutunneilla. Hän saikin luvan. Opettajiksi tulivat kokeneet Antero Suonio ja tämän kuoltua kansainvälisesti koulittu Olavi Nyberg, italialaistyyppisen lauluihanteen edustaja.
Kun Viipurin maineikas musiikkiopisto sodan jälkeen siirtyi Lahteen, siirtyi laulunopiskelijakin sinne. Hän ansaitsi opiskelurahoja Lahden teatterin laulavana näyttelijänä. Täällä, pääkaupunkiseudun ulkopuolella, jatkoi jälkikukoistustaan Viipurin elämänmyönteinen, taustaltaan kosmopoliittinen musiikkikulttuuri. Jotain siitä lienee tarttunut Veikko Tyrväiseen pysyvästi.
Oopperaan
Keväällä 1970 Kansallisoopperan johtava tenori valmistautui viettämään Pajatson Caniona 25-vuotistaiteilijajuhlaansa. Noiden 25 taiteilijavuoden alku sijoittuu Lahden teatterin näyttämölle.
Veikko Tyrväinen sai kahtena Lahden-vuotenaan 1944–1946 tunnettujen ohjaajien alaisuudessa arvokasta kokemusta puheteatterin alalla. Lehtiarvostelut olivat rohkaisevia, ja Lahden teatterin lämmin ja kannustava yleisö monine entisine viipurilaisineen tuki omalla tavallaan. Varsinkin menestykset operettitehtävissä olivat laulajan tulevaisuuden kannalta ratkaisevia. Ensin teatterinjohtaja Teuvo Puro tarjosi hänelle jopa näyttelijäkiinnitystä Kansallisteatteriin, mutta tuleva oopperalaulaja kieltäytyi. Syksyllä 1946 oopperanjohtaja Oiva Soini, joka hänkin oli kuullut Tyrväistä jo Lahdessa, kiinnitti 24-vuotiaan laulajan Suomalaisen Oopperan (nykyisen Kansallisoopperan) solistikuntaan, ilman koelaulua.
Riemukkaasti kulki nyt oopperalaulaja Tyrväinen työmatkaansa kaunista Bulevardia pitkin kohti työpaikkaansa, taiteen temppeliä. Debyyttirooli oli lehtimies Bennie Rombergin operetissa Erämaan laulu. Hänet tunnettiin alkuun varsinkin operetti- ja buffo-tenorina. Anna Mutanen on muistellut, että tenorin näyttämöllinen taito arvostettiin oopperassa niin korkealle, ”ettei ääni sinänsä ollut sen rinnalla mikään suuri tekijä”.
Oopperan vanhemmat taiteilijat ottivat Veikko Tyrväisen sydämellisesti vastaan. Ihmetystä vain herätti, kun hän baletin väen kanssa seurustelemalla ylitti oopperan sisäisiä kastirajoja. ”Sinuttelevatko nuo sinua, hyvänen aika!” saattoi laulajakollega paheksua. Tyrväisen ja oopperan tanssijoiden välit olivat aina lämpimät.
Unohtumattomia tulkintoja
Tyrväisen ulkomaisia laulunopettajia olivat Manlio Marcantoni Helsingissä ja Roomassa (1947 ja 1952), Luigi Ricci Roomassa (1952), Tino Pattiera Wienissä (1953), Adelaida von Skilondz Tukholmassa (1954), Martin Öhman samoin Tukholmassa (1955) ja Clemens Glettenberg 1960-luvulla Helsingissä, Münchenissä ja Salzburgissa.
Tyrväinen lienee kuullut opettajilta ja vanhemmilta kollegoilta paljon mielipiteitä rooleista, jotka sopisivat hänen lyyriselle äänelleen. Hän oli varmasti monien mielestä kuin syntynyt tulkitsemaan Tshaikovskin Jevgeni Oneginin tunteellista runoilija Lenskiä. Rooli tulikin pitkän ajan kuluessa hänelle ja hänen tulkintansa suomalaisille erityisen läheiseksi. Siinä Kansallisoopperan ahkerasti työllistämä kuukausipalkkainen taiteilija sai mahdollisuuden myös voitokkaisiin ulkomaanvierailuihin.
Pitkäaikaisen valmistautumisen jälkeen Tyrväinen lauloi Lenskin osan Suomalaisen Oopperan näyttämöllä ensi kerran syksyllä 1952 – suomeksi, kuten ajan tapa oli. Ääntä kiitettiin jalostuneesta linjasta ja slaavilaisesta sulavuudesta. Kerttu Metsälä-Ignatius, Tyrväisen Olga vuodelta 1953, muisteli Lenskinsä lyyrisyyteen liittynyttä tulisieluisuuta, dramaattista voimaa, itseluottamusta, sankarin olemusta ja keveää äänen aloitusta. Laulaja sai kehotuksen valmistaa tämä rooli myös saksan kielellä Wienin valtionoopperan koelaulua varten, mutta sitä hän ei tehnyt.
Kun Moskovan Bolshoi-teatterin kuuluisa baritoni Pavel Lisitsian saapui 1954 Helsinkiin, hän Oneginina kohtasi ihanteidensa Lenskin Tyrväisen hahmossa Suomalaisen Oopperan näyttämöllä. ”Luulen, että olette maailman paras Lenski tällä hetkellä”, hän sanoi. Seuraava kohtaaminen tapahtui voitokkaasti Bolshoi-teatterin lavalla.
Tyrväinen sai Neuvostoliitossa tilaisuuden esitellä Lenskiään myös Leningradissa ja Minskissä. Säveltäjän kotimaan yleisö koki hänen tulkintansa omakseen. Kun verhot olivat kaksintaistelukohtauksen jälkeen sulkeutuneet, leningradilaisyleisön joukosta kuului huutoja: ”Sobinov, Sobinov!” Häntä verrattiin roolin ikoniseen venäläiseen tulkitsijaan, äänen runoilijaan ja ihailtuun näyttämötaiteilijaan Leonid Sobinoviin.
Jo ensimmäisenä oopperavuonna Tyrväiselle tarjottiin Rigoletton Mantovan herttuan suurta tehtävää. ”Näytetään niille toisille tenoreille!” oopperanjohtaja Soini yllytti. Tämä ei Tyrväistä kannustanut, ja hän kieltäytyi: nuorelta tenorilta kysyttiin malttia yhtä paljon kuin kunnianhimoakin. Herttua tuli hänen ohjelmistoonsa vasta 1969.
Laulaja sai tosin 1950-luvun mittaan tehtäväkseen useita suuria italialaisia oopperarooleja. Toisen taiteilijahahmon, taidemaalari Cavaradossin tulkinnasta Puccinin Toscassa jäi suomalaiselle yleisölle lämpimiä muistoja kolmelta eri vuosikymmeneltä. Loistokkaiden ja ylevien sävyjen ohella siinä eli pehmeä toscanalainen tunteellisuus, jota ilman Puccini ei oikeastaan ole Puccinia. Tyrväisen Cavaradossin tunteiden kohteita olivat suomalaiset Toscat Anita Välkki, Liisa Linko ja hyvin mieluisa vastanäyttelijä Eini Liukko-Vaara, sekä sellaiset maailmantähdet kuin Phyllis Curtin ja Tamara Milashkina. Heitä suomalainen Cavaradossi innoitti unohtumattomaan yhteistyöhön.
Suomalaisen oopperan pioneeri Väinö Sola lienee häämöttänyt monen suomalaisen tenorin mielikuvissa suurena edeltäjänä ja hänen Canionsa esikuvallisena roolitulkintana. Näin oli varmasti Tyrväisen tapauksessa, osoittihan iäkäs Solakin nuoremmalle kollegalle suuren arvostuksensa. Leoncavallon Pajatsossa Tyrväinen teki Beppon roolin 1948 ja sai jo 1959 laulaa Canion, mustasukkaisen, vanhenevan näyttelijän osan. Kuitenkin vasta Lauri-Juhani Ruuskasen ohjauksessa 1969 astui lavalle se veristisesti nähty Canio, jollaisena Tyrväisen järisyttävä tulkinta muistetaan. Hänen lyyrisen äänensä ekspansiivisuus ja läpäisyvoima olivat kymmenen vuoden kuluessa kasvaneet. Vuonna 1972 tämä Tyrväisen taiteellinen testamentti taltioitiin hänen ystävänsä Mikko Niskasen ohjaamaan televisioelokuvaan.
Veikko Tyrväisen ihailtuihin ja kiinnostavimpiin roolitulkintoihin kuului 1965 Tom Rakewell Stravinskyn 1900-luvun klassikossa Hulttion tie. ”Oli kuin Tyrväisen Tom olisi kuihtumistaan kuihtunut heittääkseen lopulta henkensä. Loistelias äänenkäyttökin muuttui loppukuvaelmassa ilmeettömäksi haamulauluksi”, raportoi kokemastaan järkyttynyt arvostelija Jouko Kunnas. Erityisen antoisa esittäjälleen oli 1967 runoilija Hoffmann Offenbachin Hoffmannin kertomuksissa, irrallinen sielu, jonka laulaja koki itselleen läheiseksi. ”Näin varauksettomasti jokaista solua myöten antautuvaa eläytymistä, näin uljaasti levittäytyvää tenoraalista loistoa ei todellakaan pysty tarjoamaan kuin taiteensa kypsään keski-ikään saapunut synnynnäinen lahjakkuus”, Seppo Heikinheimo kirjoitti.
Vanhemmat oopperassakävijät muistavat vielä Kansallisoopperan 1960-luvun korkeatasoisen solistikunnan ja sen inspiroituneen ensemble-työskentelyn, jossa yksi jäsen inspiroi toista. Näin oli myös riemastuttavassa Sevillan parturi -produktiossa. Kreivi Almavivana Tyrväinen sai esitellä kuuluisaa näyttämöllistä muuntautumiskykyään ja myös tehtävän vaatimaa kuviolaulutaitoaan. Laulajan mukaan hänen kurkkunsa oli kuin tehty sitä varten. Hänen notkealla kuviotekniikallaan oli käyttöä myös oopperan monissa Mozart-produktioissa.
Suuret pienet roolit
Veikko Tyrväinen kertoi, että hän lähestyi roolejaan aina henkilökuvan kautta. Yhtä hyvin pienet roolit kuin suuretkin saattoivat olla taiteellisesti haastavia ja antoisia. Viitatessaan sivurooleihin, joilla oli oopperadraaman kannalta tärkeä merkitys, hän puhui ”suurista pienistä rooleista”.
Tällaisissa rooleissa tuli usein oikeuksiinsa taiteilijan tarkka havaintokyky, jonka hänen oma agraarinen taustansa ehkä oli kirkastanut epäsentimentaaliseksi. Vuosien kuluessa tuli Madetojan Pohjalaisten Saltusta, jonka hän valmisti ensi kerran 1950 teatterilegenda Vilho Ilmarin innostavassa ohjauksessa, yksi Tyrväisen suosituimmista oopperahahmoista ja menestys myös oopperan pohjoismaisilla kiertueilla. Tyrväinen rakasti koomista rooliaan itsellisenä pohjalaismiehenä, ensimmäistä ”humalaiskuvaustaan”.
Hän rakasti 1964 myös tehtäväänsä Shostakovitshin Katerina Ismailovan juoppona talonpoikana, jota kutsui mielikuvitussankariksi. Musikka tarvitsi alkoholia saadakseen ajatuksiinsa lentoa. Kansallisoopperassa on säilynyt äänite humalaisen talonpojan aariasta, jonka Tyrväinen esitti pidäkkeettömän hirtehisesti lavalla tikapuilla keikkuen. Räjähtävät suosionosoitukset kertovat yleisön riemun tästä makaaberista luomuksesta.
Bergin Wozzeckista tuli Kansallisoopperassa 1967 Tyrväisen mukaan loistavaa teatteria ja yleisinhimillinen puheenvuoro Ralf Långbackan ohjauksen ansiosta. Kapteenin häikäilemättömän itsekkään hahmon synnyttäminen oli tenorille itselleen elämys. Ohjaaja puolestaan muisteli tätä antoisaa yhteistyötä mielihyvällä vielä paljon myöhemmin.
Antoisa ja rakas tehtävä Tyrväiselle oli myös 1969 matka Musorgskin Boris Godunovin Heikkomielisen sisimpään, muiden hulluna pitämän miehen, joka katsoo mahtavaa tsaaria alaspäin. Martti Talvela muisti Tyrväisen Heikkomielisen totuuden henkilöitymänä, joka vasta tekee uskottavaksi Borisin murtumisen.
Kun Veikko Tyrväisen syntymästä on 16.5.2022 kulunut sata vuotta, elää hänen muistonsa Kansallisoopperassa yhä himmentymättömänä.
Teksti HELENA TYRVÄINEN
Kuvat Tyrväisen kotialbumi
Kuuntele Lenskin aaria Veikko Tyrväisen esittämänä
Suosittelemme
Kurkkaa kulisseihin: Ammattilaiset esittelevät työvälineensä
Toisiaan täydentävät Antti ja Teemu
Baritoniboksin kaverukset
Rakkautta orkesterimontussa
Kolmen vuosikymmenen ystävyys
Oopperan ja Baletin vuosikymmenet
Yleisötyön tuottaja Sonja Lipponen kertoo työstään Oopperassa ja Baletissa
