Elämä tanssille
Doris Laine 31.10.1931 – 15.12.2018
Hän halusi tanssia, ja hän halusi sitä niin paljon, että jakoi lapsena sisarensa kanssa sanomalehtiä saadakseen rahaa balettikouluun. Jatkosodan ensimmäisenä syksynä rahat riittivät, hän pääsi balettikouluun, ja alkoi tanssi, joka kesti lähes kahdeksan vuosikymmentä.
Doris Laine oli syntynyt Helsingissä tavalliseen työläisperheeseen. Innostus tanssiin vei hänet vuonna 1941 ensin Suomalaisen Oopperan balettikouluun, ja jo 15-vuotiaana seurasi kiinnitys Oopperaan. Ja nyt hän sai tanssia: ensin 1947 Sinisessä helmessä, sitten jo Pähkinänsärkijässä ja Gisellessä, oopperoissa, opereteissa. Vuonna 1951 hän tanssi jo Boleron pääosassa yhdessä Margaretha von Bahrin ja Elsa Sylvesterssonin kanssa.
Kesätkin kuluivat tanssien. Suomea kiersi junalla tenori Alfons Almin kokoama ooppera- ja balettiseurue, ja joka kesä mukana oli Doris Laine. Hän tutustui lähemmin Alfons Almiin, ja 1952 he avioituivat. ”Menin naimisiin laulajan kanssa, mutta huomasin syksyllä olevani naimisissa Oopperan talouspäällikön kanssa”, Doris Laine kertoi. Uusi asema saattaisi aiheuttaa kateutta, sen hän arvasi. Mutta tärkeintä oli, että hän sai tanssia.
Vuosi 1952 oli käännekohta henkilökohtaisessa elämässä, ja se oli sitä myös uralla. Silloin Doris Laineesta tuli Illusia, suomalaisen baletin rakastetuin hahmo. Pessi ja Illusia sai kantaesityksensä kesäkiertueella, ja siitä tuli heti valtava menestys. ”Tunnelma oli fantastinen, olimme kuin ilmassa koko ajan”, Doris Laine muisteli ensimmäisen kesän esityksiä. Illusia sai tanssia suuren roolinsa usein kaksikin kertaa päivässä, ja yhteensä esityksiä kertyi lähes 50 parin kesäkuukauden aikana.
Syksyllä Pessi, Illusia ja Ristilukki jatkoivat rooleissaan myös Suomalaisessa Oopperassa. Bulevardin pieni näyttämö muuttui keijujen ja eläinten maailmaksi seitsemänkymmentä kertaa peräkkäin. Ballerina oli kohonnut siivilleen. Seuraavana vuonna siivet kantoivat Joutsenlammen vaativaan Odette-Odilen kaksoisrooliin. Siitä tuli yksi hänen merkittävimmistä tehtävistään, ja siitä hän keräsi ensimmäiset ulkomaiset kiitoksensa baletin vieraillessa Tukholmassa.
Helppoa elämä ei kuitenkaan ollut. Alfons Almin ura eteni Oopperan johtoon ja se herätti kateutta. Doris Laine sai päärooleja toisensa jälkeen ja tiesi kyllä itse hankkineensa asemansa lahjoillaan ja hellittämättömällä työllä. Silti alkoi kuulua puheita.
”Huomasin aika alkuvaiheessa, että olen kuin lintu, joka ei mahdu häkkiin”, Doris Laine muisteli. ”Olisin päässyt helpommalla, jos en olisi ollut naimisissa Alfonsin kanssa”.
Mutta Doris Laine kehitti sitkeästi taitojaan. Ensimmäinen opintomatka suuntautui Pariisiin, johon oli asettunut Venäjältä lähteneitä mestareita. He näyttivät. miten pienten yksityiskohtien kautta roolin sisäinen henki löytyy. ”He saivat oivaltamaan, miksi jokin liike tapahtuu. Oli suuri etuoikeus tavata nämä ballerinat.” Lisää opintomatkoja seurasi: Lontoo, Yhdysvallat, ja erityisesti Moskova, jossa Doris Laine opiskeli 1968-1969. ”Kun tulin sitten kotiin, olin oppinut tietämään mitä muualla osataan ja tiesin myös, mitä itse piti oppia lisää”, hän kertoi.
Tulokset näkyivät. Nyt taiturillinen tekniikka ja elävä ilmaisu yhdistyivät ihanteellisella tavalla, sillä Doris Laine oli oppinut jotain tärkeää: ”Hyvällä tanssijalla kyse ei ole vain siitä, että jalka nousee, vaan liikkeen on oltava musiikillinen fraasi”.
Viimeistään silloin kun Doris Laine kutsuttiin esiintymään Moskovan Bolshoi-teatteriin, hänen taitonsa tunnustettiin kaikkialla. Hän oli myös London Festival Ballet’ssa ja tanssi Royal Albert Hallissa sekä ryhmän ulkomaankiertueella. Myös American Ballet Theatre tarjosi sopimusta, mutta Doris Laine ei halunnut jättää Suomea ja perhettä.
Viimeisen kerran Doris Laine tanssi Kansallisbaletin Joutsenlammessa 1976. Silloin takana oli yli 70 esitystä Odette-Odilena Helsingissä ja kymmeniä eri Joutsenlammen versioita maailmalla. Hän oli noussut 1 300 kertaa Bulevardin oopperatalon pienelle näyttämölle, satoja kertoja vielä pienemmille lavoille eri puolella Suomea, ja kymmeniä kertoja suurten oopperatalojen näyttämöille 29 eri maassa. Hän oli saanut tanssia. Nyt oli aika tehdä jotain muuta tanssin hyväksi.
Mitä Alfons Almi olikaan vaimolleen usein sanonut? Ei pidä valittaa epäkohdista, pitää muuttaa niitä. Ja sitä Doris Laine todella halusi tehdä: ”Kun tiesin kokemuksesta, miten vaikeaa tanssilla oli, pidin tärkeänä muuttaa asioita.” Yksi muutoksista oli tanssitaidetoimikunnan aikaansaaminen. Kun Doris Laine oli ollut 1974-1978 jäsenenä näyttämötaidetoimikunnassa, hän oli ainoa tanssin edustaja. Äänestystulos oli aina 10-1, joten piti perustaa tanssitaidetoimikunta.
Hän johti Suomen tanssitaiteilijan liittoa, kehitti kansantanssiryhmä Katrillia, oli tuomarina lukuisissa kansainvälisissä balettikilpailuissa, oli Kuopio tanssii ja soi –festivaalin ensimmäinen taiteellinen johtaja 1981-1992 ja aloitti vuonna 1984 Helsingin kansainväliset balettikilpailut. Seuraavana vuonna hän siirtyi Kansallisbaletin johtoon.
”Aikanaan kollegat luulivat, että haluan ilman muuta baletinjohtajaksi”, Doris Laine kertoi. ”Siihen en kuitenkaan ollut pyrkinyt, minulla ei ollut mitään turhia illuusioita johtajan työstä.”
Vuonna 1991 oli jälleen muutoksen aika. Pitkä avioliitto päättyi Alfons Almin kuolemaan tammikuussa 1991. Ja juuri silloin soitti Berliinistä Moskovassa samaan aikaan opiskellut kollega: ”Tom Schilling ei jaksa hoitaa enää balettia, tule tänne, hän sanoi. Ensin ajattelin, että nyt joku laskee leikkiä.” Samalla viikolla Doris Laine matkusti Berliiniin ja päätti ottaa vastaan paikan Komische Operin baletin johtajana.
Berliinistä hän palasi takaisin Suomeen 1994, ja taas hänen kokemukselleen ja energialleen oli tarvetta. Doris Laineesta tuli Taiteen keskustoimikunnan puheenjohtaja vuosiksi 1995-1997. Ei ole liioittelua todeta kuten Helsingin Sanomien 80-vuotishaastattelussa, että Doris Laine ”on ehtinyt olla mukana järjestämässä suunnilleen kaikki Suomen tanssielämän rakenteet sellaisiksi kuin ne nykyään ovat”.
Päätoimisten virkojen jälkeenkin jatkui työ tanssin hyväksi. Aina yhtä elinvoimainen Doris Laine toimi tanssikilpailujen tuomarina eri puolilla maailmaa aivan viime aikoihin asti. Oman Kansallisbalettinsa toimintaa hän seurasi niin kauan kuin suinkin jaksoi. Vielä vaikeasti sairaanakin hän tuli katsomaan tämän syksyn ensimmäisen balettiensi-illan näyttämöharjoitusta. Hän oli itse tanssinut Suite en blancissa ja saattoi nyt iloita tutun teoksen loistokkaasta esityksestä. Doris Laine ehti nähdä vielä viimeisen kerran, miten hänelle niin rakas laitos aloittaa uuden kautensa. Kansallisbaletti oli ollut osa hänen elämäänsä lähes kahdeksankymmenen vuoden ajan.
Kun Doris Laine aikanaan pelkäsi Pessin ja Illusian ensi-iltaa Suomalaisessa Oopperassa, kokenut esiintyjä Alfons Almi antoi hänelle hyvän neuvon: ”Olet vain Illusia, et näe kulissien välissä etkä salissa ketään, ympärilläsi on mustaa, ainoastaan se näyttämön osa, se pienoinen maailma, missä Illusia liikkuu on olemassa ja valaistu. Et välitä yhtään mitä muut mahdollisesti ajattelevat sinusta silloin, olet Illusia johon eivät kateelliset ajatukset pysty, olet tähti johon kaikkien katseet kohdistuvat.”
Nyt näyttämön valot ovat sammuneet. Doris Laineen askelet ovat kuitenkin jättäneet suomalaiseen tanssimaailmaan pysyvän jäljen.
Teksti JUHANI KOIVISTO
Kuvat RONI REKOMAA, SUOMEN KANSALLISOOPPERAN JA -BALETIN ARKISTO (Ikäheimo, Tenhovaara, Taisto Tuomi)
Kuvia Doris Laineen tanssijanuralta
Omin jaloin, omin sanoin – tv-dokumentti Doris Laineesta
Yle Teema esitti vuonna 2017 Doris Laineesta kertovan tv-dokumentin Omin jaloin, omin sanoin. Dokumentti on katsottavissa Yle Areenassa.
