Libretto: Ihminen parhaan kykynsä mukaan
Lue tästä Tommi Kinnusen kirjoittama libretto Joel Järventaustan säveltämään Ihminen parhaan kykynsä mukaan -kamarioopperaan.
(Mies pelastautuu sotatilanteessa suojaisaan paikkaan, josta ei pääse raskaan tulituksen
vuoksi pois.)
MIES
Mitään kautta ei tietä pakoon.
Missään ei pelastusta.
Voi vain odottaa,
toivoa, että kaikki pian päättyy.
Taivas sataa kuolemaa.
Kahden rintaman välissä
vatsaan ammuttu vänrikki
huutaa pelkoa ulos.
Loput miehistä
silpoutunut osasiksi,
joita ei ihmisiksi tunnista.
Päivät reikiä
pimeyden väleissä.
Metsä on vaiti,
linnut kadonneet.
Vain sota laulaa
verisiä lauluja
valkeille hangille.
Kerran vielä alkaa kevät,
sulaa kylmien korpien hulluus,
ja kaupunkien kadut
täyttyvät hymyistä.
Kuuletko, vielä me
näemme toisemme!
Vielä kiviset seinät
kantavat päivän lämpöä
myöhään yöhön.
(Nainen, jossakin toisaalla, ehkä miehen ajatuksissa.)
NAINEN
Kolmeen viikkoon ei sanaakaan. Joka päivä odotan, että eteisen matolla makaisi
kirje. Joka päivä olen juossut töistä kotiin, nähnyt mielessäni tutun käsialan. Oma
nimeni kirjoitettuna koukeroisilla kirjaimillasi, hienostelevilla. Muistatko, kun opetit
minua piirtämään niitä? Annoit kynän, laskit sormesi omieni päälle, ohjasit kättä
kujeilemaan kirjainten kanssa. Pyöritimme nimeeni polvekkeita, viimeiseksi alle
moninkertainen viiva kuin kuninkaallisilla. Kauanko siitä on aikaa? Viisitoista vuotta?
Enemmänkin?
MIES
Kun tapasimme, heti
kaupungin talot
ojentuivat korkeammalle.
Autot kulkivat nopeammin
ja taivaan halkoivat
lentokoneiden valkeat juovat.
NAINEN
Istuin tanssiravintolassa yksin. Katselin kaukaa kun saavuit: nenäsi alla pienet
keikariviikset, ylläsi moitteeton puku. Et istunut pöytään, vaan nostit jalan tyhjälle
tuolille. Kurottauduit eteenpäin ja kysyit, odotinko jotakuta tyttöä tulevaksi. “En minä
ketään kaipaa”, sanoin ja sinä nauroit. Istahdit alas ja vastasit.
MIES
“Sittenhän meitä on kaksi.”
NAINEN
Nousit taas. Nyökkäsit seuraamaan.
MIES
Askeleet etsivät reitin
pöytien välitse lattialle.
Musiikki nousee vartaloon:
jalat löytävät rytmin:
pieniä potkuja
sivulle eteen,
sivulle taakse.
Kontrabasso ohjaa liikettä.
Sävelet tarttuvat käsiin,
mutta en anna niiden lentää
kuin kevään riehaannuttamien
punarintojen.
En vielä.
NAINEN
Nykäisen hatun syvemmälle, ja seuraan sinua lattialle. Minuun nousee varmuus.
Nyökkään orkesterin pojille. Pyöräytän lantiotani ensin myötä-, sitten vastapäivään,
lämmittelen. Muut miehet tarkkailevat minua valitsemiensa parien takaa. He eivät
pidä minua uhkana, vain kummallisena. Tietävät, etten en ole heitä varten, en tahdo
mitään.
Nostan käteni ylös ja pyörähdän ympäri. Katsokaa näitä sääriä, viivasuoria sukkien
saumoja, nilkkojani. Basso värisee tanssilattian pinnassa. Seisahdan paikalleni,
tartun hameenhelmoihin, kohotan niitä vasemmalle, oikealle.
MIES
Sulamme musiikkiin,
haemme yhteiset liikkeet.
Potku eteen, potku taakse.
Kädet oikealle, vasemmalle.
Rytmi soi sormissa,
jalat etsivät sävelten muotoa.
Keinumme
eteen ja taakse,
eteen ja taakse.
NAINEN
Eteen ja taakse.
Kadotamme maailman
säännöt, käskyt.
Juuri nyt ei ole
oikeaa, ei väärää.
Olemme kone
kuin toimiva kello.
Matkimme toisiamme,
pilailemme, nauramme,
humallumme toisistamme.
NAINEN
Loppuillan istuimme samassa pöydässä. Tahdoit tietää minusta kaiken, ja minä
kerroin. Tilasit kuohuviiniä, kaadoit sitä samaan tahtiin kuin minä annostelin sinulle
elämääni.
MIES
Ensi hetkestä alkaen
näit minut sellaisena kuin olin,
etkä tahtonut
minun olevan
joku toinen.
NAINEN
Sinä katsoit minua eri tavalla kuin muut miehet. En ollutkaan huomaamattomin tyttö,
vääränlainen, väärän kokoinen, vaan arvoituksellinen ja kiinnostava. Siitä lähtien
uskoin itsekin niin. Sen sinä sait aikaan.
MIES
Teit minusta sen, mitä olen.
Ja siitä lähtien me olimme yhdessä
kuin pari kauniita hansikkaita.
NAINEN
Ja aina sinä jätit minut.
MIES
Tanssimme aamuun asti.
NAINEN
Loppuillan istuin yksin.
MIES
Etkä istunut.
NAINEN
Vaelsit toisten pöytiin, hymyilit saalistavan suden hymyä. Aluksi seurasin sinua
katsellani. Lopulta vain kuuntelin, miten naurusi kaikui jostakin päin ravintolasalia.
Kunnes ei enää kaikunut.
MIES
Anteeksi.
NAINEN
Odottelin kauan siltä varalta että palaisit. Kyllästyisit leikkiin tai huomaisit valinneesi
väärän saaliin. Lopulta pakkasin savukkeeni ja lähdin. Aamulla tapasimme taas.
(Tykistökeskitys ravistelee maata.)
NAINEN
Millaista siellä on?
MIES
Huuto tarttunut
jokaisen kurkkuun
kuin ruotoinen kala.
Miehet vuotavat
itkunsa sisään,
kääntävät katseensa,
kun näkevät toisen
käsien tärinän.
Kaipaan sanojasi.
Vain sinun kirjeesi,
piirtosi paperilla
kannattavat maailmaa,
missä hengitimme ennen.
Kun postia jaetaan,
näytän kaikille
kuorta, jonka päällä on
sinun nimesi.
“Millainen nainen se on?”
kysyvät, ja vastaan,
että sanavalmis ja viisas.
He nauravat, kuulemma
tarkoittivat muuta.
Teeskentelen, etten
ymmärrä, mistä puhutaan.
NAINEN
Naisten kaupunki on tuulinen ja iloton. Oman työn päälle pitää tehdä kaikki se, jonka
miehet hoitivat ennen. Illat kudomme sukkia rintamalle, kirjoitamme sotilaille
kannustavia kirjeitä, hakkaamme polttopuita, koetamme saada talot lämpimiksi.
Pimeässä palaamme kotiin. Jos naisten kaupunkiin eksyy miehiä, painamme
katseemme alas. Väistelemme humalaisia sotilaita, jotka huutelevat meille rivouksia
kuin lutkille. Yön tullessa kaadumme vuoteeseen näkemään kuvattomia unia.
Kaipaan sanojasi, jotka tuoksuvat vanhan rauhan ajoille. Mutta niitä ei tule. Etkö
enää lähetä vai eivätkö tule perille? Muuta vaihtoehtoa en aio edes ajatella. Tietäisin,
jos olisit kaatunut.
MIES
Kaikkia sanoja ei saa sanoa.
Kaikkea näkyvää ei katsoa,
joka ajatusta ajatella.
Ja silti ajattelen
syvänruskeita silmiä
pitkiä kauniita sormia,
rentoa tapaa kulkea.
Hänen katseessaan
loistavat tähdet
kun kohtaamme,
huulilleen kiipeää
hymynkare
kun puhumme.
Olen pieni lapsi
suurten ajatusten edessä.
Veristen hankien keskellä
hohtaa lämpö, riemu,
enkä uskalla edetä.
Kadehdin joka miestä
joka hänelle puhuu,*
katsoo silmiin,
kuulee soinnukkaan äänensä.
Itse säikähdän,
ja sanani katoavat.
Kaipaan rakkautta,
mutta en uskalla rakastua.
Painan katseeni
kuin ujo poika.
Vilkaisen hänen peräänsä,
arkana kuin lapsi.
Pitävät raavaana miehenä
mutta olen kuin hupakko:
lymyän puiden takana,
kurkistelen salaa.
Luutnantti kyselee,
kenelle minulla on asiaa,
kun koko ajan kuikin
komentotelttaan.
Ei siihen voi vastata:
herra luutnantti
koetan tässä tulkita
uuden kirjurinne
asentoja, eleitä.
NAINEN
Leikitkö sinä taas tätä samaa peliä? Olenko minä nukke, johon tartutaan vain jos
muuta ei ole? Lelu joka leikin päätteeksi unohdetaan pöytään yksin istumaan?
MIES
Mitä sinä tahdot?
Mikä sinulle olen?
Erikoinen koriste?
Kaukomaiden
harvinainen riipus,
jota esitellään
kertomuksena omasta
eksoottisuudesta.
NAINEN
Mitä minä sinulle? Suojakilpi maailmaa vasten? Naisen nimi saapuneen kirjekuoren
päällä?
Sinun ystävyytesi lämmössä hylkäsin muut miehet, jotka näkivät minussa pelkän
naisen – vaimon tai lastensa äidin – eivät ihmistä. Kestikö leikki liian kauan? Kun me
nauroimme, toiset kasvoivat aikuisiksi, menivät naimisiin, saivat lapsia.
Kuinka minun lopulta käy? Etsinkö jonkun, joka minut enää huolii? Olen naiseksi aina
vääränlainen.
MIES
Meitä yhdistää sama vika:
kumpikaan ei kunnon mies.
Sinä olet nainen,
minä mieheksi
vääräksi vääntynyt.
NAINEN
Nainen on aina vääränlainen, virheellinen. Liian hiljainen tai liian äänekäs. Vie liikaa
tilaa tai katoaa. Vartalo ei koskaan sellainen kuin kuuluisi olla. Rinnat liian pienet tai
isot. Uuma ei kapea silloin, kun pitäisi olla. Lantio ei sopivan leveä, kun se taas on
muotia.
MIES
Ihmiskunnan saastaa,
Jumalan virhe,
pois juurittava
rikkaruoho.
Irstas käärme,
vaaniva peto
vailla vankilan
tuomaa helpotusta.
Kastroinnin
vapauttavaa viiltoa.
Eivätkä nuo sanat
tuomareiden,
eivät sylkeä lennättävän papin,
kirkkoväelle huutavan.
Vaan oman äidin,
joka syyttää, ettei
isä enää nuku hyvin,
vaan kiroaa yöt poikaansa
Jumalan hylkäämisestä.
Äiti itse tahtoo
vaihtaa nimensä,
jottei kanna samaa
kuin oma poika,
luonnonvastainen.
Niiden sanojen takana minä,
äitini poika,
isäni poika,
siskoni veli.
Miehen näköinen,
miehen painoinen,
miehen mittainen
erehdys.
Tärkein työ on
piilottaa itsensä.
Päivä on onnistunut,
jos kukaan ei
huomaa, ei
epäile mitään.
Siksi vahdin,
jos kirjuri vahingossa
paljastaisi itsensä.
Silloin oikeiden joukossa
väärät näkisivät toisensa.
Kuuluisivat hetken
itseään isompaan joukkoon.
Sormet löytäisivät sormet,
ajatukset tapaisivat ajatuksia,
sydän toisen sykkeen.
Ja pienen hetken verran
väärä olisi oikein.
Koetan olla ihminen
parhaan kykyni mukaan.
Itselleni kelpaan, en muille.
Sillä elän väärää elämää,
tahallani valinnut
risteyksissä vikaan vievät tiet.
Isä kysyy,
uskonko Jumalaan,
mutta uskooko Jumala minuun,
likaiseen,
luonnonvastaiseen
virheelliseen ihmiseen?
NAINEN
Olet sinä oikea! Minulle olet! Et luonnonoikku, et korjattava, rikkinäinen kapine. Olet
sellaista, jolle ei kielessä löydy edes kaunista sanaa. Mikä sinä minulle olet? Et
puoliso, et veli. Olet tärkeä mies, mutta omaa sanaa vailla.
MIES
Se minä olen.
Vaan sinä olet aina
heikompi astia,
Rebekka kaivolla,
kaitsettava lapsi.
Taipuvainen hysteriaan,
tunteittensa viemä
ajattelematon,
vaikutteille altis
hupakko,
jonka kohtu vaeltaa
vartalossa.
Muuttuvainen kuin kuu.
NAINEN
Puhut itsestäsi!
MIES
Kaunis katsella,
matemaattisesti kyvytön
mutta aistikas,
luonnonlapsi.
Rakkauslaulujen
värisevä aihe.
Vähään tyytyvä
kutsumuksen kuullut
kodin hengetär,
joka vaikenee
jättää tilaa niille,
joilla on
oikeasti asiaa.
NAINEN
Sinä tuollainen luomakunnan ylväs kruunu ja rationaalinen ajattelija. Olet urheilullinen
järkisyy, joka tuntee joka työkalun lempinimeltä!
Kuinka kaipaan sinun seuraasi, pistäviä sanojasi! Kaipaan illanviettoja, viikonlopun
myöhäisiä aamiaisia, joihin makuukamaristasi saapuu milloin kukakin sänkiposkinen
mies, hiukset rakkaudesta sekaisin.
MIES
Ensi hetkestä alkaen
sinä näit minut oikein.
Et vaatinut,
käskenyt muuttua,
vaan katsoit
kunnioittavasti.
Paljon ihmiselle,
jota maailma sylkee.
Niin eivät katso toiset,
muut ihmiset, edes äiti.
NAINEN
Ja tässä me nyt olemme.
MIES
Tässä olemme.
NAINEN
Viisitoista vuotta toisiamme opetelleita. Kuin vanha pariskunta. Kaikki rakkaus ei
kaipaa sormusta tai yhteistä vuodetta.
MIES
Kai pätee vanha sopimus:
jos viisikymppisenä
kumpikaan ei
saanut vierelleen sellaista
joka siinä naulaamatta pysyy – –
NAINEN
– silloin mennään yhdessä naimisiin ja hankitaan sata kissaa.
MIES
Niin tekevät ne,
joiden ystävyydelle
ei löydy kielessä sanaa.
NAINEN
En sinua jätä, sillä sinun kanssasi olen kevyt. Muualla liian iso ja itseäni pienempi.
MIES
En sinua jätä,
sillä me olemme niin
toisissamme,
ettei väliin
mahdu kolmas.
Kaksi virhettä
on yhdessä yksi oikea.
NAINEN
Kerro nyt, miltä se kirjuri näyttää.
MIES
Se näyttää yllättyneeltä.
NAINEN
Yllättyneeltä?
MIES
Jos täältä
elävänä pääsen,
jos kuoleman keskeltä
löydän omien pariin,
seuraavan kerran
kirjurin kohdatessa
isken rohkeasti silmää.
NAINEN
Juuri noin!
MIES
Teen luutnantille ilmoituksen:
“Olen palannut takaisin
ryhmän ainoana miehenä
ja nyt aion ahnaasti suudella
kirjurinne aistikkaita huulia.”
NAINEN
Tee se!
MIES
Jos se ihmettelee,
myönnän auliisti olevani
sodassa tärähtänyt.
Talvi oli liian pitkä,
mutta viimein loistavat
vehreän kevään,
huumaavat värit,
purppura ja laventeli.
Tuoksut viekoittelevat,
katseet ovat suoria.
Sillä ei elämää
kannata jättää elämättä.
Ei jäädä tuleen
vaan valoon.
Turvallista suojaa tärkeämpi
on uskaltaa liikkua
eteenpäin.
(Mies päättää lähteä suojapaikastaan.)
Ihminen parhaan kykynsä mukaan
Sävellys: Joel Järventausta
Libretto: Tommi Kinnunen
Kuvassa Waltteri Torikka
Kuva: Turun kaupunginteatteri, 2024
Ihminen parhaan kykynsä mukaan on koettavissa Alminsalissa 20.11.2025 – 22.11.2025.