Teosesittely: The (R)evolution of Steve Jobs
Oopperat ovat kautta aikain kertoneet jumalista ja jumalattarista, hallitsijoista ja poikkeusyksilöistä, joiden uskottiin vaikuttavan tai jotka todella vaikuttivat historian kulkuun. Suomessa on viime aikoina tehty paljon oopperaa historiallisista merkkihenkilöistä, Aino Acktésta Armi Ratiaan ja Sillanpäästä Kekkoseen. Ooppera on sankareiden ja antisankareiden näyttämö. Miksei siis myös modernien sellaisten?
Ooppera toimii eri logiikalla kuin elämäkertaelokuva tai romaani. Se voi samalla kertaa etäännyttää ja inhimillistää, tuoda todelliseen henkilöön laajentavia, uusia näkökulmia verrattuna historiantutkimukseen tai yhteiskunnalliseen analyysiin.
Applen perustajasta, tietotekniikan pioneeri Steve Jobsista on tehty kolme elämäkertaelokuvaa, joista yksi jo vuonna 1999. Jobsin kuolemasta on nyt kulunut 15 vuotta eli piilaaksolaisessa mittakaavassa käytännössä ikuisuus. Lähihistoriaan tarttuminen ei ole amerikkalaiselle oopperalle vierasta. John Adamsin Nixon in China kantaesitettiin 1987, 15 vuotta presidentti Nixonin Kiinan-vierailun jälkeen. The (R)evolution of Steve Jobs on John Adamsin ja Phil Glassin oopperoiden perillinen. Säveltäjä Mason Bates on Yhdysvaltain esitetyimpiä nykysäveltäjiä ja tämä hänen ensimmäinen oopperansa, joka kantaesitettiin 2017.
Oopperan musiikki tykyttää amerikkalaisen minimalismin jalanjäljissä vastustamattomalla rytmisellä energialla. Koskettavat aariat, iskevät kuorokohtaukset ja mietteliäät välisoitot rytmittyvät notkean teatterillisesti. Kuoroa käsitellään iskevänä, näyttävänä joukkona kuin musikaalissa ikään. Batesin musiikissa on groovea ja sykettä, mutta musikaalityylin sijaan vertailukohdat löytyvät pikemminkin peli- ja elokuvamusiikista.
Adamsin oopperat Nixon in China ja Doctor Atomic tekivät yhteiskunnallisista hahmoista klassisia oopperasankareita tunteikkaine aarioineen. Adamsilla sekä presidentti Nixon että Robert Oppenheimer ovat molemmat traagisen sankarillisia baritoneja, kuten myös Mason Batesin Steve.
Näin ooppera on aina tehnyt: ottanut historiallisen sotapäällikön, hallitsijan, poliitikon, taiteilijan, ja tehnyt hänestä samalla kertaa epätäydellisen ihmisen ja myyttisen hahmon.
Steve Jobs on ehdottomasti jo myyttinen. Musta poolo, paljaat jalat, hedelmädieetti jonka vuoksi laitteidemme selkämyksessä komeilee omena. Nykyisten teknojättijohtajien ja näiden vallantavoittelun rinnalla kalifornialaisessa vastakulttuurissa kasvanut ja buddhalaiseksi koko aikuisikänsä identifioitunut Jobs näyttää unelmoivalta idealistilta.
The (R)evolution of Steve Jobs ei ole kronologisesti etenevä elämäkertaooppera eikä oikeastaan pyri kuvaamaan Steve Jobsin elämää ja uraa monine vaiheineen. Batesin ja kymmeniä oopperalibrettoja kirjoittaneen Mark Campbellin teos on virtaviivainen, ympyrämäisin liikkein etenevä tulkinta vaikutusvaltaisesta hahmosta, kuvitelma hänen mielenmaisemastaan. Ooppera tapahtuu oikeastaan Jobsin pään sisällä yhden kävelyretken aikana, vuonna 2007 heti ensimmäisen iPhonen lanseerauksen jälkeen, kun hän lähtee selvittämään ajatuksiaan ja sukeltaa muistoihinsa.
Muistojen ketju tyylittelee Jobsin elämäntarinan tukeutumalla oopperan traditioon ja arkkityyppeihin. Yhden aikamme vaikutusvaltaisimman yrityksen syntytarina rinnastuu ajattomiin teemoihin kunnianhimon ja todellisuuden ristiriidasta. Draaman raaka-aineena eivät ole vallanperimyssodat tai elämää suuremmat kolmiodraamat vaan nykyajan työelämä ja sen vaikutus ihmissuhteisiin. Taustalta nousee yleisinhimillistä pohdintaa oman rajallisuuden hyväksymisestä.
Omenamiehestä tulee uuden ajan tohtori Faust, kunnianhimon ja maailmanparannuksen, visionäärin ja sekopään välillä häilyvä antisankari. Mutta jos Faust teki sopimuksen paholaisen kanssa, Jobsin seuralaisena on lempeä buddhalainen opettaja. Paholaisen viettelysten sijaan hänen pitää kamppailla yksinkertaisesti oman itsekeskeisyytensä kanssa.
Steve piiskaa työntekijöitään yhä parempaan, nopeampaan ja haluttavampaan tuotteeseen välittämättä läheisille tuottamastaan kärsimyksestä. Työtoveri julistaa, että Steve on muuttunut korporaatiogoljatiksi, sellaiseksi joita laitteiden vallankumousta autotallissa laativat pojat aiemmin vihasivat. Stevellä on kuitenkin myös toinen puoli, jota oopperan syklimäinen, aaltoileva rakenne tuo pintaan.
Lavasteina toimivat älylaitteen näyttöä muistuttavat levyt. Joskus ne sulkeutuvat Steven ympärille, joskus muodostavat turvallisen paikan. Niiden taakse tunkeutuminen ei ole helppoa, mutta sieltä voi avautua vuorimaisema tai omenatarha.
Otsikossa oleva sanaleikki evolution/revolution, kehittyminen ja ympärikääntyminen, viittaa oopperan Steven kamppailuun kohti jotakin alkuperäistä, nuoruuden luovaa pioneerihenkeä, luontoa, buddhalaisuuden ja kalligrafian oppeja.
Teknologia saa janoamaan kontrollia, mutta opettaja muistuttaa Stevelle, että ihmisen tulisi hyväksyä ja antaa tapahtua. Vaimo Laurene puolestaan laulaa, että sinä olet ihminen, et kone. Koneesta voi tehdä siistin, clean and lean, kuten Jobs vuoden 1984 Macintosh-tietokoneesta halusi. Ihminen on sotkuinen, kaoottinen, erehtyväinen ja kuolevainen.
Steve Jobs -ooppera kantaesitettiin Santa Fen oopperassa, ja Kansallisoopperassa koetaan tuo kyseinen tuotanto kapellimestarinaan kantaesityksen johtanut Michael Christie. Steveä esittävä John Moore ja guru Kobunia laulava Wei Wu ovat esittäneet roolejaan kantaesityksestä alkaen lukuisia kertoja.
Koska kyse on teknologiapioneerista, on luontevaa että oopperassa käytetään paljon elektroniikkaa. Sähkösoinnit eivät yhdisty niinkään tietotekniikkaan; laitteiden yhteydessä kuullaan näppäimistön ääniä ja klikkauksia, kun taas orkesteriin kietoutuvat elektroniset kerrokset kuvastavat pikemminkin teknologian vastavoimaa. Luontoa, pysähtymistä, yhteyttä omaan sisimpään ja toiseen ihmiseen.
Tämä ooppera on suorastaan leikkisästi tietoinen itsestään musiikkina. Orkesteri on se voima, joka saattaa Steven muistot liikkeelle ja auttaa häntä kohti laajempaa ymmärrystä. Henkilöt laulavat musiikista, Bachista Ella Fitzgeraldiin.
Steve visioi, että digilaite voisi olla kuin instrumentti jota ihminen soittaa ja jolla voi luoda maailmoja, jotakin jumalaista. Kun nuori Steve on LSD-tripillä omenapuiden alla, hän aistii koko luonnon musiikkina, hän kuulee oopperaan orkesterin allaan montussa; hän on yhtä musiikin kanssa.
Entisaikoina ooppera päättyi usein opetukseen loppukuoron tai allegoristen hahmojen laulamana. Tuota perinnettä seuraten tässäkin lausutaan lopuksi selkeä opetus.
Kun esitys päättyy, sujahtaako käsi taskuun tai laukkuun koskettamaan tuota elämämme sileäpintaista talismaania? Onko vaikeaa olla näpelöimättä puhelinta esityksen ajan? Menevätkö ajatukset siihen, kuinka monta ilmoitusta ehtii tulla tunnin ja 40 minuutin aikana?
The Revolution of Steve Jobs kysyy, ovatko laitteet työkaluja, joita soitamme, vai järjestelmä, joka soittaa meitä.
Auli Särkiö-Pitkänen
