Kuvitellaanpa vaihtoehtoinen todellisuus, jossa kesän 1975 ainoa merkittävä tapahtuma Suomessa olisi ollut Ety-kokous eikä Savonlinnassa olisikaan esitetty Ratsumiestä. Se olisi ollut aivan mahdollista. Näin Aulis Sallinen itse pohti: ”Jos ei Olavinlinna olisi täyttänyt viittäsataa vuottaan, jos ei minua olisi valittu toiseksi tekijäksi kutsukilpailuun, jos olisin silloin vastannut kiitos ei, jos Ratsumies olisi tavalla taikka toisella epäonnistunut, jos ja jos. Ellen tällä tavoin olisi joutunut mukaan tapahtumaketjuun, joka johti Ratsumiehen kantaesitykseen kesällä 1975, olisi koko tähänastinen säveltäjänkuvani muotoutunut toisin, sillä ooppera oli minulle varsin vieras – sanoisinko vieroksuttava – taidemuoto hamaan siihen saakka kunnes jouduin oman työn kautta tutkimaan sen ja musiikkiteatterin perimmäistä olemusta.”

Aulis Sallinen on tässä oikeastaan turhan vaatimaton, sillä tapahtumaketju tuli vaikuttamaan paljon enempään kuin vain hänen säveltäjäkuvansa muuttumiseen. Palataan siihen vielä myöhemmin.

Kaiken lähtökohtana oli siis Olavinlinnan 500-vuotisjuhla. Sen kunniaksi julistettiin kilpailu linnaan liittyvästä oopperan aiheesta, ja vastauksia kertyi runsaasti. Seuraavaksi julistettiin aiheiden pohjalta sävellyskilpailu, johon kutsuttiin kaksi säveltäjää: lähinnä kuoromusiikista tunnettu Bengt Johansson ja sinfonikkona kunnostautunut Aulis Sallinen.

Eihän oopperaa nyt tietenkään sillä tavalla tehdä, että säveltäjälle annetaan aihe ja katsotaan, kasvaisiko siitä ooppera. Tarvitaan kokonainen teksti, joka antaa musiikillisia mahdollisuuksia, ja jossa on tunteita, draamaa ja syvyyttä. Sen tiesivät sekä Sallinen että Johansson, ja niin molemmat pyysivät annettujen aiheiden sijasta librettoa aikansa johtaviin kirjailijoihin kuuluneelta Paavo Haavikolta.

Sallista miellytti Haavikon teksti aivan erityisestä syystä: se oli riittävän vaikeaa ja samalla tiivistä. ”Löydän hänen tekstistään lauseita, joita en ymmärrä ollenkaan,” hän totesi. Salliselle ooppera on ikään kuin sinfoninen fresko, jossa teksti leijuu musiikin lomassa. Jos teksti on riittävän vahva, se antaa musiikille tilaa elää omaa elämäänsä. Sallinen tiesi myös, että oopperalibretossa tarvitaan väriä, tilanteita ja voimaa, ei arkirealismia.

Kumpikaan kilpailuun valituista säveltäjistä ei ollut tehnyt aiemmin oopperaa, sillä tuohon aikaan oopperan tekeminen ei ollut suomalaisten säveltäjien kärkihanke. Jopa Sallinen itse piti valintaansa uhkarohkeana: ”Nostan hattua minut kilpailuun valinneille henkilöille heidän rämäpäisyydestään. Lähtöasemani musiikkidraaman tekemiseen olivat hälyttävän epävarmat.”

Miten Aulis Sallinen oli päätynyt siihen asemaan, että juuri hänet kutsuttiin kilpailuun? Hän oli syntynyt Salmin pitäjässä vuonna 1935, nähnyt talvisodan syttymisen ja pommien putoamisen, lähtenyt evakkomatkalle ja päätynyt perheensä kanssa Uuteenkaupunkiin. Musikaalinen poika alkoi soittaa viulua ja kävi soittotunneilla Turussa. Myös jazz kiinnosti, ja Sallinen soitti korvakuulolta pianolla kaikkea mitä kuuli radiosta, ja johti pian kotikaupungissaan big bandia. Säveltäminenkin alkoi jo varhain, sillä 16-vuotiaana hän kirjoitti Rapsodian pianolle ja orkesterille.

Koulun jälkeen oli luontevaa lähteä Sibelius-Akatemiaan, jossa Sallinen kävi näyttämässä Aarre Merikannolle sävellyksiään. Merikanto hakkasi pianolla Sallisen tuomia näytteitä ja sanoi ”Ette te mitään osaa – mutta teillä on lahjoja!” Niin alkoi sävellysopiskelu, joka ei Sallisen mukaan ollut erityisen rohkaisevaa: ”Täyttä roskaa -tokaisu ja henkselien veto sivun laidasta laitaan oli tavallinen arvio hengentuotteistani.” Sittemmin hän sai onneksi järjestelmällisempää opetusta Joonas Kokkoselta, ja tekniikka alkoi olla kunnossa.

Aluksi syntyi musiikkia muodissa olleeseen atonaaliseen tyyliin, mutta pian Sallinen alkoi vapautua ja löytää oman äänensä. 1950-luvun Suomessa ei kuitenkaan voinut kuvitellakaan tulevansa toimeen säveltäjänä, joten piti hankkia varmuuden vuoksi myös opettajan pätevyys. Onneksi pian avautui paikka musiikkialalta Radion sinfoniaorkesterin intendenttinä.

Sallisen läpimurtoteos oli vuoden 1962 Mauermusik, ja vuosikymmenen lopulla hän uskalsi jättäytyä päätoimiseksi säveltäjäksi. Tuloksia alkoi tulla: ensimmäinen sinfonia syntyi vuonna 1970 ja toinen kaksi vuotta myöhemmin.

Aulis Sallinen oli siis jo valmis sinfonikko ja kokenut orkesterinkäyttäjä aloittaessaan vuonna 1972 Ratsumiehen säveltämisen. Orkesteritaitojen hallinnan voi todellakin kuulla oopperasta. Siitä voi havaita myös sen, että Sallinen oli seurannut aikansa johtavien teatterintekijöiden, kuten Kalle Holmbergin ja Ralf Långbackan työtä. Jälkimmäisen Wozzeck-ohjaus oli vakuuttanut Sallisen siitä, että ooppera voi olla myös vahvaa teatteria.

Paavo Haavikko oli monipuolinen kirjailija, mutta librettoja hän ei ollut ennen Ratsumiestä tehnyt. Häntä kiinnosti uusi muoto, ja hän pyrki rakentamaan joka näytöksestä itsenäisen kokonaisuuden, oman tarinansa. Näytöksiä kertyi neljä ja sivuja 67. Sallinen totesi, että tekstiä on liikaa. Hän sai Haavikolta vapaat kädet tiivistämiseen, työsti librettoa ja lopulta Ratsumiehestä jäljellä oli kolme näytöstä ja 24 sivua.

Mistä Haavikon ja Sallisen muotoilemassa Ratsumiehen tarinassa oikeastaan on kysymys? Juttuhan on periaatteessa historiallinen ja sijoittuu muutaman vuosisadan takaiseen Suomeen, mutta kuten elämään jäävissä teksteissä yleensäkin, ulkoisen tapahtuman taustalla pitää kulkea jokin toinen tarina. Haavikon itsensä mukaan teksti onkin teema ja muunnelmia parisuhteesta sekä kertomus valtakoneistoista, orjuudesta aina vapaiden metsässä eläjien kansalaisliittoon.

Kun Ratsumiehessä vielä on kyse enemmänkin sarjasta kohtauksia kuin yhtenäisestä juonesta, ei ole aivan yksinkertaista kertoa, mitä siinä varsinaisesti tapahtuu. Yritetään kuitenkin.

Ensimmäinen näytös sijoittuu Novgorodiin ja pääsiäisen aikaan. Kauppias haluaa yöksi vierelleen Annan, joka on orjana miehensä Ratsumies Antin kanssa. Ratsumies etsii vaimoaan kauppiaan talosta, ja kun kauppias ja Anna tulevat, Antti ennustaa kauppiaan kuolevan: ”Lumi sataa katolle ja katto viheriöi…” Kauppias taas epäilee vaimoaan petollisuudesta. Ratsumies sitoo kauppiaan ja tämän vaimon, sytyttää talon palamaan ja pakenee Novgorodista Annan kanssa.

Toisessa näytöksessä seurataan Olavinlinnassa käytävää oikeudenistuntoa, jossa tuomari syyttää naista aviottoman lapsen tappamisesta. Anna pyytää oikeudelta, että Ratsumies julistetaan kuolleeksi ja hänet itsensä leskeksi. Paikalle tuleva vanhus todistaa Annan miehen kuolleen, mutta todellisuudessa hän on valeasuinen Ratsumies. Anna tunnustaa hakeneensa leskeyttä Ratsumiehen jälkien peittämiseksi. Seuraa pako vankilasta, mukaan tulee myös lapsentaposta syytetty nainen.

Kolmannessa näytöksessä ollaan Säämingin metsässä. Ratsutilallinen suunnittelee hyökkäystä Liistonsaaren kuninkaankartanoon, ja kansa haluaa Ratsumiehen johtajakseen. Suunnitelman mukaan naiset saavat vartijat avaamaan portit ja miehet lähestyvät liikkuvan metsän suojassa. Aikeet ovat kuitenkin paljastuneet ja miehet kuolevat. Anna laulaa lopuksi kehtolaulun kuolleelle Ratsumiehelle.

Tarinan monipolvisuuteen sopii, että säveltäminenkään ei edennyt kronologisesti. Oopperalaulaja Taru Valjakka oli nimittäin tilannut Salliselta laulusarjan, ja säveltäjä otti tekstit juuri työstämästään libretosta. Syntyi sarja nimeltä Neljä laulua unesta, ja se oli musiikillinen alku oopperalle.

Laulut vaikuttivat koko oopperan rakenteeseen, kuten säveltäjä itse kuvaa: ”Oli kuin suuri kivi olisi pudotettu veteen, josta lähtevät renkaat laajenemaan. Laulut muodostivat musiikillisia keskiöitä.” Yksi lauluista jäi lopulta pois oopperasta, kaksi sijoittui toiseen näytökseen, ja kolmas päättää koko oopperan.

Neljä laulua unesta -laulusarja esitettiin jo vuonna 1974, siis vuotta ennen oopperaa. Erityisesti laulu Ei mikään virta on ollut suosittu, ja sen säkeet ovat alkaneet elää omaa elämäänsä. Haavikon säkeet ”Ei mikään virta ole niin nopea kuin elämä. On ilta, kun ehtii joen ylitse” ovat ilmaantuneet jopa hautaustoimistojen muistovärssyvalikoimiin ja ilman tekijän nimeä. Näin erikoisella tavalla ote modernista suomalaisesta oopperasta on päätynyt anonyymiksi kansanperinteeksi.

Koko Ratsumies-ooppera valmistui 17 kuukauden työn jälkeen toukokuussa 1974, juuri 51 vuotta sitten. Valmistumisaika oli suorastaan lyhyt siihen nähden, miten rikasta ja täyteläistä Sallisen orkesterikudos on. Ooppera alkaa puhutulla prologilla, ja tehokkaita puhejaksoja on muuallakin oopperassa luomassa kontrastia. Kun orkesteri ja kuoro tulevat mukaan, ne maalaavat tehokkaasti ajan ja paikan, Novgorodin pääsiäisen. Samalla orkesterisointi luo aivan erityisen unenomaisen tunnelman, ja tämä unimaisuus tulee kuuluville myöhemminkin oopperassa. Tässä on muuten käytetty aitoa musiikillista sitaattia, ja kielikin kuulostaa aidolta: todellisuudessa teksti on Sallisen itse muotoilemaa eikä sinänsä tarkoita mitään.

Kun kauppiaan monologi alkaa, musiikki vie oopperaa eteenpäin vahvoilla rytmeillä ja vaskisointisilla purkauksilla. Pian siirrytään taas unimaailman sointeihin, ja perinne ja modernin musiikin keinot kohtaavat kiehtovasti. Kun tähän kaikkeen liittyy vielä vetoavaa melodiaa, aikalaisille kävi pian selväksi, että nyt Suomessa oli todellinen oopperasäveltäjä.

Ratsumiehessä on runsaasti mieleen jääviä melodisia aiheita. Näistä motiiveista muodostuu omia juoniaan, ja tekniikka muistuttaa hiukan wagnerilaista johtoaihejärjestelmää. Mistään teoreettisesta rakennelmasta ei kuitenkaan ole kysymys. Heti ensimmäisessä oopperassaan Sallinen teki nimenomaan teatterimusiikkia, joka luo tunnelmia, syventää ja kommentoi tekstiä, sisältää sekä raivoisia purkauksia että haurasta kauneutta ja tuo näyttämölle liikettä ja rytmiä. ”Dramaturginen elekieli on kaikessa musiikissa kätketty musiikillisiin rakenteisiin”, Sallinen on todennut.

Ratsumiehen kirjoitti ”kokematon mutta sinfonisesti ajatteleva säveltäjä”, kuten Sallinen itse sanoo. Niinpä Ratsumies onkin samalla Sallisen tuotannon oopperamaisin ja sinfonisin. Ooppera päättyy Annan lauluun kuolleelle Ratsumiehelle, jossa on jälleen unenomainen tunnelma. Teksti on osittain lainattu Kalevalan viimeisistä säkeistä, joissa kuvitteellinen runonlaulaja perustelee eepoksen päättymistä todeten, että ”hevoinenki hengähtävi matkan pitkän mentyänsä”. Nykyihmiselle ei muuten välttämättä avaudu kohta ”vetonenki vierähtävi joen polvet juostuansa”. Tässä vetonen tarkoittaa virtausta, joka heikkenee joen mutkien kautta kuljettuaan.

Kilpailun tuomaristossa olivat Ulf Söderblom ja Matti Lehtinen, joista kumpikin tiesi käytännön taitelijana, millainen näyttämöllä toimivan oopperan pitää olla. Ei siis ollut mikään yllätys, että Ratsumies voitti sävellyskilpailun ja valittiin juhlistamaan Olavinlinnan syntymäpäivää. Ohjaajaksi valittiin silloisen teatterimaailman kuumin nimi Kalle Holmberg, ja Savonlinnan ensi-illasta tuli suuri menestys.

Hiukan Sallisen suosio kyllä taisi aiheuttaa kateuttakin ainakin nuorissa vihaisissa säveltäjissä, sillä keksittiin nimitys karvalakkiooppera. Se meni pahasti metsään, sillä todellisuudessa Ratsumies ja sitä seuraavatkin Sallisen oopperat edustivat hyvinkin modernia ja musiikkiteatteria painottavaa oopperanäkemystä. Sävellystekniikka oli suorastaan aikaansa edellä yhdistäessään eri musiikkityylejä ja puhetta tavalla, jota myöhemmin nimitettiin postmoderniksi.

Ensiesityksen jälkeen Ratsumiehestä haluttiin tehdä myös levytys, mutta rahoitus ei järjestynyt. Silloin keksittiin, että levy voidaan tehdä Ylen tekemästä ensi-illan taltioinnista, ja niinpä huippumiehityksen latautunut esitys sitten päätyi levyllekin. Siitä voi edelleen kuulla, millaisella innostuksella Ratsumiestä tuolloin tehtiin. Oli selvästi päätetty näyttää, millaista uusi suomalainen ooppera voi olla.

Entä jos tätä kaikkea ei olisi tapahtunut? Jos ei olisi ollut Ratsumiestä, olisiko tullut kolme vuotta myöhemmin Punaista viivaa, joka osoitti, miten ooppera voi koskettaa jokaista? Olisivatko muut säveltäjät innostuneet tekemään oopperoita niin, että Suomesta tuli maa, jossa oopperat soivat niin näyttämöillä kuin ulkoilmassakin?

Kansallisoopperan vierailuilla Punaista viivaa vietiin maailmalle yhdessä Kokkosen Viimeisten kiusausten kanssa. Kansainvälinen menestys vakuutti kaikki siitä, että Suomessa kannattaa tehdä uutta oopperaa. Samalla vakuututtiin siitä, että oopperan tekemiseen tarvitaan asianmukaiset puitteet.

Entä jos Ratsumies ei olisi aloittanut kaikkea tätä? Olihan merkittäviä suomalaisia oopperoita jo ennen sitä, ja varmasti lisää olisi tullut. Tosiasia on kuitenkin, että Ratsumies avasi padon uusien oopperoiden tulvalle näyttäessään, että ooppera ei ole vanhentunut taidemuoto vaan elävää teatteria.

Niin se vain on, että puoli vuosisataa sitten tapahtui jotain niin merkittävää, että sen vaikutukset heijastuvat tähänkin päivään. Ratsumies ei ole jäänyt vain historiallisesti merkittäväksi tienraivaajaksi. Se on edelleen yhtä elävää taidetta kuin syntyessään.

50 vuotta sitten elettiin hyvin erilaisessa maailmassa, mutta yhtä hyvin Ratsumies tulkitsee ihmisen osaa tässä uudessa kaoottisen tuntuisessa maailmassa. Astutaan siis saliin ja annetaan Aulis Sallisen väkevän musiikin ja Paavo Haavikon kiehtovan tekstin johdattaa meidät matkalle taas uuteen tulkintaan.