Ylitsepursuava kiinnostus tanssiin

Jutta Mustakallio on Kansallisbaletin tuotantosuunnittelija, jonka toimenkuvaan kuuluu baletin työarjen pyöritys. Se tarkoittaa esimerkiksi tanssijoiden, balettimestareiden, koreografien, harjoittajien ja baletin pianistien sali- ja näyttämöharjoitusaikataulujen suunnittelua ja organisointia. Työ vaatii syvää ymmärrystä tanssijan ammatista ja siitä, miten suuret balettiteokset syntyvät. Jutta jos joku tuntee nämä asiat.  

Tanssi on leimannut Jutan koko elämää. Nelilapsisen perheen kuopus alkoi 9 kuukauden iässä taapertaa isompiensa perässä. Kiirettä pukkasi ja itseilmaisu hoitui liikkuen, kun sanoja ei vielä ollut. Taiteen ja eri kulttuurien arvostus tuli verenperintönä. Jutan äiti oli taidemaalari, juristi-isä soitti pianoa, isovanhemmat olivat japanologeja ja kultaseppiä sekä pappeja. Suvussa oli myös useampia omana aikanaan Suomen kansallisoopperaan kiinnitettyjä laulajia.

Pieni Jutta pääsi luovan tanssin tunneille ja sai ensimmäisen esiintymiskokemuksen 5-vuotiaana. ”Olin kantarelli. Koreografia ei kai mennyt ihan nappiin, mutta tykkäsin esiintyä. Jälkikäteen opettaja huokaisi minun olleen aivan ihana”, Jutta muistaa.

Tanssi jatkui Airi Säilän tanssiopistossa, kunnes vuonna 1971 Jutta aloitti opinnot Kansallisoopperan balettikoulussa. Kansallisoopperalle hän sai ensin stipendiaattikiinnityksen 16-vuotiaana vuonna 1974 ja seuraavana vuonna, 17-vuotiaana vakituisen tanssijasopimuksen. Vuotta myöhemmin ylioppilaaksi kirjoittanut Jutta hoiti tanssin ohella koulunsa kunnianhimoisesti ja vielä teini-iässä soitti viulua tosissaan.

”Olisin voinut suuntautua vaikkapa meribiologiaan, kasvatustieteisiin tai siihen viulunsoittoon. Ne jäävät kuitenkin eläkeiälle, sillä tanssi vei mukanaan”, Jutta kertoo.

”Menestyminen missään, mutta varsinkaan baletissa, vaatii 40 % lahjakkuutta, 50 % valtavaa työntekoa ja 10 % intoa.”

Yksi Jutan valintoihin vaikuttanut tekijä oli sukulaisilta saatu kannustus taiteen maailmaan. Yksi Jutan nuoruudessa tärkeä sukulainen oli isän serkku, legendaarinen tenori Timo Mustakallio, jonka kanssa käydyt keskustelut taiteen merkityksestä niin yksilölle kuin yhteiskunnallisesti vaikuttivat suuresti Jutan ajatteluun.

Tanssijan ura on hyvin vaativa. Sitä jaksaakseen täytyy rakastaa balettia toden teolla, mutta pelkkä rakkaus ei Jutan kokemuksen mukaan yksin riitä: ”Menestyminen missään, mutta varsinkaan baletissa, vaatii 40 % lahjakkuutta, 50 % valtavaa työntekoa ja 10 % intoa.”

Jutan kohdalla ratkaisevassa asemassa oli into. ”Olen utelias koko maailmaa kohtaan, mutta nuorena kiinnostukseni tanssiin oli ylitsepursuavaa. Opettajani ja läheiseni näkivät sen, ja siksi kannustivat tälle uralle”, Jutta miettii nyt.

Tanssien idän ja lännen välillä

Jutan tanssijanuran alkupuolella 1970-luvulla Kansallisbalettiakin leimasi kylmä sota ja Neuvostoliitto. ”Taide oli omaa lähetystyötään ja se suuntautui joko Neuvostoliitosta meille tai meiltä Neuvostoliittoon”, hän tiivistää.

Jutta tanssi corps de ballet -kuorossa ja teki solistirooleja muun muassa Coppeliassa, Romeossa ja Juliassa sekä Carmenissa. Kansallisbaletissa vierailevat taiteilijat tulivat suurimmaksi osaksi itärajan takaa ja ohjelmistossa oli paljon venäläisiä klassikkobaletteja. Aleksanterin teatterin esitysten lisäksi baletti kävi kiertueilla, enimmäkseen Suomessa.

Kesäkuusta elokuuhun kestävillä kesätauoilla Jutta harjoitteli Pariisissa. ”Tanssijalle kahden kuukauden loma on liikaa, keho menee huonoon kuntoon. Minulle riitti lomaksi pari viikkoa, sitten oli pakko taas päästä treenaamaan.” Jutta harjoitteli baletin ohella jazz- ja modernia tanssia, flamencoa sekä karakteritansseja.

1980-luvun alussa henkinen ilmapiiri muuttui. Ikkunat alkoivat avautua länteen, mistä tuli Kansallisbaletille vierailevia taiteilijoita ja teoksia. Jutalle käänteentekevä kokemus oli ruotsalaisen Mats Ekin Bernardan talo. Se käsitteli suljetussa uskonnollisessa perhepiirissä kasvavia, osin seksuaalisiakin jännitteitä. Teos oli hienotunteinen ja tyylikäs, mutta koreografian tausta-aihe järkytti.  Uutta oli myös harjoittelu Ekin kanssa.

”Tanssijoina jouduimme aivan toistemme iholle. Teoksen liikekieli, askeleet ja musikaalisuus olivat kaikki jotain aivan uutta. Harjoitteleminen oli vaativaa ja herättävää. Kuin kylmää vettä olisi heitetty päälle”, Jutta kuvailee ja jatkaa: ”Oivalsin, että tanssi ja taide ovat aina kiinni yhteiskunnassa. Tanssin pohjalla on kokonaisvaltainen elämä, ja jos sitä ei tuo tanssiin mukaan, teos ei voi olla relevantti”.

Samalla, kun balettiin puhalsivat läntiset tuulet, Jutta suuntasi Neuvostoliittoon jatkamaan tanssiopintojaan. Vuodet 1981–82 hän opiskeli Leningradissa Akateemisessa tanssitaiteen laitoksessa, joka tunnetaan myös Pietarin Vaganova-akatemiana. Paluu Suomeen ei ollut helppo. Balettia johti uusi balettimestari Gradimir Pankov. ”Tuntui, että hän ei pitänyt minusta lainkaan. En saanut rooleja edes joukkokohtauksiin. Takaisin teoksiin pääsemisessä meni aikansa”, Jutta summaa.

Tanssija, joka tekee nyt jotain muuta

Vuoden 1983 kesällä Jutta lähti New Yorkiin harjoittelukurssille. Ensimmäisellä viikolla hän tuli hypystä alas väärin. Leimahtava kipu polvessa vei tajun, mutta hetken kuluttua ei tuntunutkaan enää mitään. Jutta käveli pukuhuoneeseen ja samana päivänä Vapaudenpatsaan huipulle.

Seuraavana aamuna jalka ei enää suoristunut. Vakuutuksen turvin Jutta pääsi maineikkaan ortopedi-kirurgin tutkittavaksi. ”Tuomio oli selvä: Suomeen on palattava leikkauspöydälle”, hän muistelee. Polvileikkausta seurasi 7 kuukauden sairasloma, jonka aikana Jutta kuntoutti jalkaa itse ja seurasi esityksiä.

Sairausloman päättyessä Jutta oli hyvässä kunnossa. Oopperan balettikoulun pääopettajana silloin toiminut Maj-Lis Rajala teki selväksi, että Jutan täytyy palata kokeilemaan, onnistuisiko työskentely vielä. Jos tanssi ei enää sujuisi, Jutta voisi tulla opettamaan tai harjoittamaan. Keskustelussa Rajala lausui lauseen, joka on kantanut Juttaa siitä lähtien: ”Sanoi kuka tahansa mitä tahansa, lahjakkuuttasi sinulta ei koskaan voida viedä pois.”

Jutta palasi töihin tammikuussa 1984 ja häkeltyi. Kansallisbaletissa oli paljon uusia ihmisiä, innostunut ja avoin ilmapiiri. ”Ulkomaille suuntautuvia tanssijoita oli paljon, etunenässä Jorma Elo ja Mikko Nissinen. Aiemmin kansainvälisestä urasta haaveilivat vain harvat”, Jutta kertoo. Myös ohjelmisto oli muuttunut. Venäläisten klassikoiden oheen valittiin yhä enemmän teoksia lännestä, ja puhtaan estetiikan rinnalla niitä leimasi älyllinen kiinnostavuus.

Kuukautta myöhemmin Jutta kulki korkosaappaissa Aleksanterin teatterille. Oli kylmä helmikuu ja liukasta, pieni mäki henkilökunnan oven edessä oli peilijäässä. Jutta kaatui. Vasemman nilkan nivelsiteet katkesivat. Se oli viimeinen niitti tanssijanuralle.

”Vaikka tanssijan työtä tehdessäni olin ajatellut voivani lopettaa sen koska vain, tosipaikan tullen asia ei ollutkaan niin. Tanssimisesta luopuminen oli tuskallista. Loukkaantumisistani lähtien olen ollut tanssija, joka tekee jotain muuta”, Jutta sanoo.

Surun keskellä tapahtui jotain yllättävää. Juttaa aiemmin kurjasti kohdellut Gradimir Pankov pyysi häntä apuopettajaksi Balettikouluun ja suunnittelijaksi Kansallisbaletin toimistoon.

”Ehkä hän hoksasi olleensa minulle ilkeä tai sitten hän ymmärsi jotain siitä surusta, jota kävin läpi”, Jutta miettii. Pyyntö aloitti Jutan uran toisen vaiheen.  

Käännös uuteen suuntaan

Jutta palasi Leningradin Vaganova-akatemiaan, tällä kertaa opettajaopintoihin. Aika oli onnellista. ”Asuntola oli likainen murju, mutta opiskelijoiden juhlat olivat mahtavia. Opettelin tekemään ruokaa paikallisista aineksista. Oli valtavan hauskaa”, Jutta kertoo.

Eräänä päivänä ovelle koputti komea Maxim, johon Jutta oli tutustunut jo vuoden 1981 tanssiopinnoissa. Maximilla oli kädessä suuri punainen ruusu ja hän pyysi Juttaa kävelylle, joka vei jäätelölle Pushkinin puistoon ja samppanjabaariin. ”Maxim liehitteli hyvin tyypillisellä venäläisellä tavalla”, Jutta nauraa. Häitä vietettiin kolme päivää vuonna 1985.

Viimeisen opiskeluvuoden Jutta asui aviomiehensä kanssa ja opetti ensimmäistä omaa luokkaansa. ”He olivat 12–13-vuotiaita, aroilla kasvaneita villisti käyttäytyviä poikia. Opetus oli hauskaa, mutta välillä myös huutavaa. Siinä maailmassa poikia oikaistiin kepillä koskettamalla, ei kuitenkaan koskaan lyömällä”, Jutta muistelee.

Valmistuessaan Jutta sai kunniamaininnan, kun länsimaisena opiskelijana hallitsi erinomaisesti Venäjän romanien karakteritanssit. Pariskunta muutti Suomeen 1986. Molemmat toivat Oopperan balettikouluun tietämyksensä venäläisestä baletista.

Muutamaa vuotta myöhemmin Kansallisbaletin uusi johtaja Doris Laine pyysi Juttaa siirtymään balettikoulusta Kansallisbaletin harjoittajaksi, nykynimellä balettimestariksi. Jutta otti tehtävän vastaan mielellään. Vaikka hän rakasti opettamista, kaipuu lavatyöskentelyyn oli valtava.

SuUREN TALON muutoksia

Yksi Jutan uran käännekohdista oli muutto nykyiseen Oopperataloon 1993. ”Uudella suurella näyttämöllä klassisia baletteja päästiin vihdoin esittämään siinä koossa, mihin ne on alkujaan luotu. Tilan tunne oli huumaava. Tanssijat saattoivat tehdä kunnon hyppyjä ilman, että päätyvät heti vastakkaiseen kulissiin”, Jutta kertoo.

Ensimmäinen Jutan uuteen taloon harjoittama teos oli Giselle syksyllä 1993. Jutta käytti koko kesän suunnitellen, miten voisi suurentaa Aleksanterin teatterin piskuisella lavalla aiemmin esitetyn baletin uudelle näyttämölleen.

”Onneksi olin opiskellut Leningradissa klassisten balettien näyttämöllepanoa. Giselle on venäläistä perua, joten pystyin muuttamaan versiotamme perinteiden mukaisesti. Teoksen kuuluisassa naistanssijoiden wili-kohtauksessa näyttämön täyttää suuri joukko upeita henkiolentoja. Vielä Aleksanterin teatterissa tanssijat liimautuivat kiinni toisiinsa, koska muuten tila ei riittänyt. Nyt linjoja piti leventää ja lisätä ilmaa jokaisen wilin väliin, jotta saimme näyttämön täyteen”, hän kuvailee.

Suuruutta henki myös vuodesta 1992 baletinjohtajana toimineen Jorma Uotisen ohjelmisto. ”Jorma on suuruuden visionääri. Nuo vuodet olivat teosten osalta yhtä ilotulitusta. Lavasteet olivat grandiöösejä ja puvut prameita”, Jutta luonnehtii. Myös tanssijoiden määrä kasvoi. Parhaimmillaan heitä oli peräti 80–94.   

Suuri oli myös Jutan työmäärä. Hän teki kahta työtä, osan baletin harjoittajana ja osan suunnittelijana. Jälkimmäinen oli paikoin yksinäistä ja raskasta.

”Kukaan ei opettanut, miten tanssijoiden työvuorolistat laaditaan tai Oopperatalon harjoitustilat varataan. Noihin aikoihin Baletti oli vielä alisteisessa asemassa suhteessa Oopperaan. Harjoitussaleista piti taistella kynsin hampain. Paperitöihin meni valtavasti aikaa, sillä ne tehtiin kirjoituskoneella, korjattiin käsin ja ilman kopiokoneita”, Jutta summaa.

”Tanssi on minun rakas maailmani, jota kukaan ei voi viedä pois.”

Kansallisbaletin työn ohella Jutta opetti klassista balettia ja karakteritanssia eri puolella Suomea. Kun töissä oli raskasta, opettaminen oli henkireikä: ”Tanssi oli minun rakas maailmani, jota kukaan ei voi viedä pois”.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen Jutan työ painottui enemmän suunnittelupuolelle toimistoon, kun balettimestari Ingrid Némečková vastasi harjoituksista. Dinna Bjørnin johtajakaudella työn ilmapiiri muuttui. ”Alettiin puhua mielen hyvinvoinnista ja siitä, miten ihmisiä kohdataan ja opetetaan. Toimistoon tulivat järisyttävät uudistukset: tuotannonsuunnittelujärjestelmä, tieto- ja kopiokoneet sekä printteri”, Jutta tiivistää.

Myöhemmin koitti vielä yksi merkittävä muutos: 2010-luvulla Kenneth Greven johtajakaudella Baletin alisteinen asema muuttui. Nykyään on Ooppera ja Baletti, ei vain Kansallisooppera ja sen alaisuudessa toimiva baletti.

Kennethiä seuranneen Madeleine Onnen kaudella koko maailmaa ravisteli korona-pandemia, joka sulki myös Kansallisbaletin hetkeksi. Kun kovimmat rajoitukset hellittivät ja tanssijat jälleen saivat harjoitella Oopperatalolla, tiukat määräykset rajoittivat henkilöiden lukumääriä harjoitusaleissa. Se muutti ja kasvatti Jutan suunnittelutyötä hetkellisesti valtavan paljon. 

Vuosien kuluessa Jutan uteliaisuus maailmaa kohtaan ja halu oppia uutta ei kadonnut minnekään. Vuonna 2006 hän pyrki ja pääsi Teatterikorkeakouluun Tanssitaiteen maisterin opintoihin: ”Minä halusin maisterin paperit. Niinpä ne hankittiin.”

Jutta rakasti luentoja ja teki lopputyökoreografiansa Feeniks-linnun lento vuonna 2011. Mahdollisuus opiskella töiden ohessa oli arvokas. ”Veikkaan, että pomoni sallivat opinnot, koska olivat jo vuosia nähneet, että sen mihin ryhdyn, minä hoidan”, tuumii Jutta. Samana vuonna Jutalle myönnettiin Suomen leijonan ansioristi.

Kulissien takana taiteen palveluksessa

Pitkän uran salaisuus on arvoissa. Jutan ajattelussa ensin tulee yhteisö ja vasta sitten yksilö. Baletissa se toteutuu erityisen selkeästi. ”Klassisessa baletissa tavoitellaan täydellisyyttä. Ainoa tapa päästä edes lähelle sitä on yhteistyö, mikä vaatii muiden ymmärtämistä ja kunnioittamista”, hän selventää.

Jutta nauttii työstään valtavasti. ”Ympärilläni on ihana tiimi tuottajineen ja balettimestareineen. Toiminnan pohjan luo taiteellinen johtaja. Sellaisena Javier Torres on erinomainen. Hänellä on holistinen käsitys ihmisyyteen – ihminen on itsessään arvokas. Kun se on tunnustettu, voidaan katsoa, mihin kukakin on kykenevä.” 

”Tässä talossa työskentely on valtava etuoikeus.”

Kykyjä riittää. Jutta vertaa Oopperataloa pieneen kylään, johon on pakkautunut valtava määrä taituruutta.

”Tässä talossa työskentely on valtava etuoikeus. Tietokonetta naputellessani saan kuunnella monitorin kautta oopperaa päänäyttämöltä. Pääsen seuraamaan puvustomme, maskimme ja lavastamomme äimistyttävää käsityötaitoa. Ja minulla on ilo ja kunnia nähdä nämä teokset. Siitä riittää kiitollisuutta”, Jutta kertoo.

Jutalle nimettiin keväällä 2025 seuraaja. Sen myötä alkoi luopumistyö suunnittelijan työstä ja koko Kansallisbaletista. ”Jälleen minulla on surua työstettävänä, niin kuin aikoinaan tanssijan uran päättyessä. Mietin, mistä löydän merkityksellisyyden tunteen, kun en ole enää täällä töissä”, Jutta miettii.  

Yksi vaihtoehto voi olla opinnot Turun yliopistossa Itä-Aasian tutkimuksen tai Mesopotamian assyrologian parissa. Ensin Jutta kuitenkin menee avustamaan Helsingin Eläinsuojeluyhdistystä. ”Minulla pitää olla sisältöä ja tekemistä. Parasta on tehdä jotain muiden hyväksi”, hän kertoo. Ja kyllä Jutta uskoo vielä 90-vuotiaanakin opettavansa tanssia. Ja seuraavansa Kansallisoopperan ja -baletin esityksiä. Laakereilleen hän ei jää. Jano oppia uutta ja tarve olla avuksi ovat liian suuria.

Teksti TUIKE LEHKO
Kuvat JONAS LUNDQVIST, KARI HAKLI JA ROOSA OKSAHARJU