Figaron häät: teosesittely
Pierre Beaumarchais oli vallankumousajattelija ja monilahjakkuus, jonka vivahteikkaaseen uraan mahtui myös näytelmien kirjoittamista. 1770-luvulla hän tuli keksineeksi henkilöhahmon, jonka rakastettavuus ei ole himmentynyt: Figaro, Sevillan nokkela jokapaikan höylä.
Adaptaatiot eli sovitukset vaikkapa romaanista elokuvaksi tai tv-sarjasta näytelmäksi eivät ole vain nykyajan juttu, vaan iso osa näyttämötaiteiden historiaa. Figaro on siirtyillyt teoksesta ja muodosta toiseen ja vaikuttanut oopperakirjallisuuteen niin runsaasti, että voisi puhua jopa Figaro-franchisesta. Semminkin kun Figaro-näytelmien ja -oopperoiden tarina tuo hieman mieleen nykyajan mediaimperiumien kilpajuoksun.
Beaumarchais kirjoitti yhteensä kolme Figaro-näytelmää, joista kaksi ensimmäistä, Sevillan parturi ja Figaron häät, tunnetaan ennen kaikkea Rossinin ja Mozartin oopperaversioina. Ihka ensimmäinen Figaro-ooppera oli Giovanni Paisiellon, 1700-luvun johtavan oopperasäveltäjän Sevillan parturi, joka oli suurmenestys Euroopan hoveissa. Figaron häät -näytelmä oli skandaalinkäryinen hitti, ja oli vain ajan kysymys milloin siitäkin tehtäisiin ooppera.
Tässä vaiheessa otetaan näyttämölle oopperasäveltäjänä vielä melko tuntematon Wolfgang Amadeus Mozart, joka oli juuri saapunut Wieniin ja janosi päästä näyttämään paikalliselle italialaissäveltäjien klikille, että miten niitä oopperoita oikein sävelletään. Itävallan keisaria puolestaan kiinnosti napata kunnia uusimmasta Figaro-oopperasta.
Usein puhutaan Beaumarchais’n vallankumouksellisuudesta, ja Figaron häissä kritiikki aateliston mielivaltaa vastaan on ehdottomasti tärkeä elementti. Mutta se ei vaikuta häirinneen Keisari Joosef II:ta juurikaan, kunhan intomielisimmät palopuheet leikattiin. Oleellisempaa hänelle oli mahtailla oopperaseurueellaan ja etenkin Figaron rooliin täydellisesti sopivalla italialaisella bassolaulajallaan. Huippumuusikot olivat kruunupäille statussymboleita.
Mikä onni, että juuri tällä hetkellä Mozart kohtasi Lorenzo da Ponten, sillä heistä tuli unelmien säveltäjä-libretisti-työpari. Heidän kolmesta yhteistyöhankkeestaan ensimmäinen oli Figaron häät, joka nousi Wienin hoviteatterin lavalle vuonna 1786.
Tapahtumat kattavat yhden päivän Kreivi Almavivan palatsissa. Tarina alkaa aamutuimaan, kreivitär herää puoliltapäivin mukaan, iltapäivällä juonittelu tihentyy, illan laskeutuessa juhlitaan ja lopulta pimenneessä puutarhassa kaikki selviää.
Figaro ja Susanna, kreivin ja kreivittären luotetut kamaripalvelijat, ovat menossa naimisiin. Palatsinsa naisia järjestelmällisesti ahdisteleva kreivi yrittää torpata häät. Vipuvartenaan hänellä on matami Marcellina, jolle Figaro on velkaa, sekä apunaan limainen laulunopettaja Basilio. Muut linnan asukkaat kuitenkin yhdistävät voimansa kreiviä vastaan ja juonittelevat saadakseen öykkärin ruotuun.
Juoni on hyvin monipolvinen, ja sen on oikeastaan tarkoituskin tuntua yleisöstä pökerryttävältä. Sekaannuksilla ja kliseisillä yllätyskäänteillä herkutellaan lähes itseironisesti, vaikkapa kohdassa jossa Figaro paljastuu kadonneeksi löytölapseksi.
Figaron häiden hahmogalleria koostui aikalaisyleisölle jo tuiki tutuista arkkityypeistä. Niiden taustalla olivat renessanssiajan italialaisen katuteatterin vakiohahmot. Hauskasti tässä Anna Kelon ohjauksessa näyttämö muodostuu suurista portaista ja nukkekotimaisista palatsihuoneista. Ne tuovat mieleen kansanomaisen katuteatterin tapahtumapaikat: aukiot ja nukketeatterikojut.
Lavasteet ovat täynnä ovia, ikkunoita ja salaisia aukkoja. Tässä palatsissa juonitellaan, tirkistellään, salakuunnellaan, piiloudutaan ja ponnahdetaan kutsumatta paikalle tämän tästä.
Koomisten oopperoiden hahmogalleria jakautui 1700-luvulla vakaviin ja humoristisiin hahmoihin tavalla, joka noudatti aikakauden säätyhierarkiaa. Mozart kuitenkin leikittelee aleviin ja yleviin hahmoihin liittyvillä musiikillisilla konventioilla. Syntyy satiiria, ja myös selvä sanoma tasa-arvoisuudesta yhteiskuntaluokkien kesken.
Figaro ja Susanna osoittavat musiikillaan heti kättelyssä, että he ovat hienostuneita ja koulutettuja, palveluskunnan eliittiä. Susanna osaa lukea, kirjoittaa ja soittaa kitaraa. Puutarhuri Antonio ja tämän tytär Barbarina esitetään puolestaan kömpelöinä maalaisina. Oopperan kuluessa Figaron ja Susannan musiikki tekee eräänlaista luokkanousua. Vastaavasti kreivin ja kreivittären musiikin barokkinen mahtipontisuus pehmenee. Lopuksi he ovat kaikki musiikillisesti samalla viivalla.
Kotitalouden hierarkiassa palvelijoiden ja isäntien väliin asettuvat aatelinen hovipoika Cherubino sekä senioriparivaljakko Marcellina ja Bartolo. Marcellina ja Bartolo ovat palatsin nurkissa elelevää vähäistä aatelia, rahvaanomaisia ja nousukasmaisia. Marcellina on ollut aikoinaan Bartolon taloudenhoitaja ja rakastajatar, ja nyt heidän välillään vallitsee leppoisa toveruus. Figaron ja Susannan siivellä hekin lopussa päätyvät naimisiin.
Aikakauden tapaan ooppera muodostuu resitatiiveista, aarioista sekä yhtye- ja kuoronumeroista. Resitatiivit eli toimintaa eteenpäin vievät puheenomaiset osiot Mozart osaa säveltää hykerryttävällä spontaaniudella, joka herättää hahmot henkiin tässä ja nyt. Kapellimestari James Sherlock säestää resitatiivit itse fortepianolla, Mozartin ajan kosketinsoittimella.
Mozartin äärimmäinen taituruus säveltäjänä tulee hyvin esiin teoksen puolivälissä, juuri ennen väliaikaa olevassa laajassa yhtyekohtausten ketjussa. Tykitys alkaa, kun kreivin yllätykseksi vaatekomerossa piilotteleekin Susanna eikä isännän inhoama Cherubino. Musiikki lähtee jatkuvasti kiihtyvään laukkaan. Vähitellen ensemblen koko kasvaa, ja aina kun uusia tyyppejä putkahtaa näyttämölle, intensiteetti hyppää uudelle tasolle. Momentum säilyy katkeamattomana näytöksen loppuun asti.
Sisällöllisestikin tämä on oleellinen kohta, sillä kreivi saa jo vähän nenilleen, kun taas Figaro kompuroi juonittelun toteuttamisessa ja tulee selväksi, että on Susannan ja Kreivittären vastuulla hoitaa homma kotiin. Heidän yhteistyönsä ja keskinäinen solidaarisuutensa on oopperan ihastuttavimpia piirteitä. Luokkaerostaan huolimatta naiset ovat aidosti ystäviä, ja ovat selvästi olleet jo ennen oopperan tapahtumien alkua.
Anna Kelo on ohjauksessaan tuonut kreivittären jaloon kärsimiseen vähän kierrettä. Kreivin huidellessa muiden perässä kreivitär ei ole jäänyt lehdelle soittelemaan. Susanna ei ole tippaakaan yllättynyt löytäessään nuoren rakastajan emäntänsä lakanoista. Kelo tekee tästä Mignon-nimellä kulkevasta pojasta kokonaan oman hahmonsa, joka nokittelee kreivittäreen ihastuneen Cherubinon kanssa.
Halu eri muodoissaan on Figaron häissä tärkeä aihe. Kiimaisia ovat kaikki ikään ja sukupuoleen katsomatta. Teinipoika Cherubino, joka siis on mezzosopraanon esittämä niin sanottu housurooli, ilmentää aarioissaan hersyvästi himokkuutta ja seksuaalisen heräämisen hämmennystä.
Kreivittären ja Cherubinon välillä on molemminpuolista kipinää. Palatsin emäntä ei ole mikään lannistunut rouvashenkilö vaan aktiivinen ja elämännälkäinen. Sama koskee selvästi kypsemmän ikäistä Marcellinaa, joka on varsinainen puumanainen. Hänen juhla-asussaan vilahtaa leopardikuosiakin. Erika Turusen pukusuunnittelu herkuttelee pukuloistolla ja yksityiskohtaisilla printeillä, jotka leikittelevät rokokoo-estetiikalla.
Oopperan otsikko voisi hyvin olla Susannan häät. Näennäisestä kepeydestä huolimatta Susannan rooli on valtava. Ylipäätään Mozart ja Da Ponte tuovat oopperoissaan naiset etualalle. Merkittävä osa Figaron häistä tapahtuu kreivittären huoneessa.
Figaro uskoo juonittelutaidoistaan liikoja, langat eivät aivan pysy hänen käsissään ja hän ajautuu nolosti epäilemään morsiantaan. Tästä Susanna myös antaa hänelle opetuksen, jonka jälkeen sopu on entistä suloisempi.
Figaron häiden vallankumouksellisuus ei itse asiassa ole niinkään poliittista vaan psykologista laatua. Ooppera analysoi sekä purevasti että lämpimästi ihmisten pyrkimystä saavuttaa onni eriarvoisista lähtökohdista huolimatta.
Auli Särkiö-Pitkänen
