Piaf eli elämäänsä kuin jokainen päivä olisi ollut viimeinen. Kuten hänen viimeinen sihteerinsä, Danielle Bonel, totesi: vaikka hän kuoli niin varhain, ehti Piaf elää sata elämää. Rankkojen elämänvaiheiden aikana häntä kannatteli halu tehdä musiikkia sekä usko rakkauteen. Ja hän rakasti ja rakastui yhä uudelleen. Piafin kerrotaankin sanoneen ystävälleen Momonelle: ”Olisi kamalaa, jos talossa ei olisi miestä! Se on pahempaa kuin jos aurinko ei paista. Aurinkoa ei välttämättä tarvita, aina voi sytyttää valot.”

Tämän teosesittelyn aiheena on Édith Piafin ihmeellisestä elämästä ja musiikista ammentava kantaesitysteos Édith Piaf – La vie en rose.

Tästä ainutlaatuisesta taiteilijasta, ranskalaisen chansonin yhdestä tunnetuimmasta laulajasta inspiroitui myös Reija Wäre, joka vastaa nyt nähtävän teoksen koreografiasta. Teoksen muut tekijät ovat musiikin Édith Piafin laulujen teemojen pohjalta säveltänyt Jukka Nykänen, lavastuksesta vastaa Jani Uljas, puvustuksen on suunnitellut Erika Turunen ja valaistuksen Joonas Tikkanen. Teoksen kokonaiskonseptin on luonut yhdessä Reija Wäreen kanssa hänen pitkäaikainen yhteistyökumppaninsa Melissa A. Thompson.

Jo Piafin syntymä oli elämää suurempien legendojen kohde. Kerrottiin, että hän olisi syntynyt kadulle Bellevillen kaupunginosassa, mutta tosiasiassa Édith Giovanna Gasson syntyi vuonna 1915 aivan tavallisessa sairaalassa. Äiti hylkäsi lapsensa varhain, ja Édithin isä lähti ensimmäisen maailmansodan syttyessä rintamalle. Édith viettikin kolme vuotta Normandiassa bordellissa isoäitinsä ja prostituoitujen kasvattamana. Erään elämäkerturin mukaan bordellin asukit osoittivat tytölle sellaista kiintymystä, jollaista hän ei aiemmin ollut saanut kokea. Tuona aikana tyttö sairastui sarveiskalvontulehdukseen ja menetti näkönsä noin puoleksi vuodeksi. Tarinat kertovat isoäidin ja bordellin naisten käyneen viemässä kynttilöitä Pyhän Thérèsen eli Jeesus-lapsen Teresan patsaalle ja näön palautumisen johtuneen siitä. Tämä antoi aiheen myöhemmille legendoille. Myös Piaf itse uskoi tähän ihmeeseen ja palvoi pyhimystä kuolemaansa saakka.

Isän palattua sodasta pikku-Édith seurasi häntä Pariisiin, jossa mies työskenteli ensin sirkuksessa ja sen jälkeen kiertelevänä katuakrobaattina. Édith sai alkuun kerätä yleisön antamia lantteja, mutta vähitellen tyttö pääsi myös itse esiintymään isänsä temppujen välissä. Hän lauloi kuulemiaan laulelmia, tosin aluksi ainoa hänen tuntemansa sävelmä oli Marseljeesi. Katulaulajan kova koulu oli hyödyllinen Édithille, ja hänen äänestään tuli sen takia uskomattoman kantava ja voimakas.

Laulajan ohjelmisto karttui vähitellen ja jo varhain Édith ryhtyi esiintymään kaduilla itsekseen. Ollessaan 15-vuotias hänen seuraansa liittyi Momone eli Simone Berteaut, joka on myös kirjoittanut Piafista muistelmateoksen, jossa hän virheellisesti väitti olevansa Piafin sisarpuoli.

Édithin ja Momonen ystävyys kesti ajoittaisista ristiriidoista huolimatta Piafin kuolemaan saakka. Esiintymisistään Pariisissa ja sen esikaupungeissa saamillaan tuloilla nuoret naiset pystyivät pian vuokraamaan itselleen asunnon. Édith rakastui 17-vuotiaana Louis Dupontiin ja muutti asumaan hänen kanssaan haaveissaan elää tavallista elämää. Hän myös työskenteli vähän aikaa tehtaalla, mutta huomasi pian, ettei se ollut häntä varten. Pian syntyi Marcelle-tytär, joka kuoli vain 2-vuotiaana aivokalvontulehdukseen. Lapsen kuolema jätti Édithiin elämänkestävät haavat.

Édith jatkoi esiintymistä kaduilla, ja lähellä Riemukaarta hänen lauluaan kuuli sattumalta yökerhon omistaja Louis Leplée, joka välittömästi vaikuttui nuoren naisen äänestä. Leplée palkkasi hänet esiintymään ja nimesi hänet mõme Piafiksi, joka tarkoittaa pariisilaisslangissa pikkuvarpusta.

Siirryttyään kaduilta näyttämöille Piaf teki sukunimen vaihdon lisäksi vain vähäisiä ulkoisia muutoksia. Piaf oli huomattavan pienikokoinen –hänen pituudestaan on annettu useita eri lukuja, mutta 142 cm taitaa olla lähellä totuutta – ja hänellä oli tapana aina pukeutua yksinkertaiseen mustaan mekkoon ja kuluneisiin sukkiin. Piafin ohjelmisto koostui realistisista lauluista, jotka kertoivat yhteiskunnan laitapuolen ihmisistä, prostituoiduista, kerjäläisistä ja heidän kohtaloistaan sekä rakkaudesta ja sen menetyksestä.

Piafin voimakas, sydäntä särkevä vibrato teki vaikutuksen kuulijoihin, samoin kuin hänen jo uransa alussa leimalliseksi muodostunut pelkistetty esiintymisensä: hänellä oli tapana seistä täysin paikoillaan käsivarret vartalon molemmin puolin. Vähitellen Piaf lisäsi esityksiinsä harkittuja käsien liikkeitä.

Ilmaisuvoimaisen ja sielukkaan äänen lisäksi Piaf oli myös itse loistava laululyyrikoiden tekijä. Muun muassa kuuluisat laulut Hymneà l’amour, Hymni rakkaudelle sekä La vie en rose, Ruusuinen elämä ovat Piafin sanoittamia.

Édith Piaf teki vaikuttavan uran niin Euroopassa kuin myös Yhdysvalloissa, jossa tosin hänen ensimmäinen esiintymisensä ei ollut menestys: amerikkalaiset vierastivat pientä vaatimattomaan asuun pukeutunutta naista, jolta puuttui kaikki tähdelle sopiva glamour ja kauneus. Piafin koskettavat tulkinnat sulattivat vähitellen myös tuon yleisön, ja hänestä tuli suuri menestys – ei vain yökerhoissa ja konserttisaleissa, vaan myös radiossa ja televisiossa. Hän tähditti myös useita elokuvia.

Työntekoon Piaf suhtautui suurella intohimolla, ja vielä vakavasti sairaana ja hauraana hän nousi kerrasta toiseen estradeille valtavalla tahdonvoimalla lääkäreiden varoituksista huolimatta. Elämänsä loppupuolella vuonna 1961 hänet kutsuttiin pelastamaan konkurssitilassa oleva Pariisin vanhin konserttisali Olympia-teatteri. Lääkäri totesi: ”Madame, näyttämölle nouseminen merkitsee itsemurhaa”, johon Piaf vastasi: ”Siitä itsemurhasta minä pidän, se sopii tyyliini.” Piaf lauloi lopulta kaiken kaikkiaan kolmen kuukauden ajan kaksi konserttia illassa, ja Olympia-teatteri on edelleen toiminnassa. Siellä hän esitti myös kuuluisan laulunsa No, je ne regrette rien, En kadu mitään.

Suurten menestysten rinnalla Piafin yksityiselämä oli kovin myrskyisää. Hän eli rakkaudelle ja rakkaudesta ja hänellä oli lukuisia suhteita, joista kaksi johti avioliittoon. Lapsena äitinsä hylkäämä nainen janosi olla rakastettu. Suhteet olivat usein lyhyitä ja hänellä saattoi olla rinnakkain useita rakastajia. Piafin suurin rakkaus oli nyrkkeilijä Maurice Cerdan, naimisissa oleva kolmen lapsen isä. Yleensä Piaf oli se, joka kyllästyi ja etsi uutta rakkauden kohdetta. Cerdan kuitenkin jätti Piafin, sillä hän kuoli traagisessa lento-onnettomuudessa. Piaf ei koskaan toipunut menetyksestä.  

Cerdanin kuoleman jälkeen Piaf joutui useaan auto-onnettomuuteen ja sitä kautta myös alkoholin, särkylääkkeiden ja morfiinin koukkuun. Halu laulaa ylitti kaiken, ja hän saattoi esiintyä kylkiluut murtuneena tukisiteiden, morfiinin sekä alkoholin avulla. Piaf kävi elämänsä aikana lukemattomissa katkaisuhoidoissa. Viimeisen Édithin roolia teoksessa tulkitsevan Tiina Myllymäen sanoin: ”Piaf ei polttanut kynttiläänsä molemmista päistä vaan joka puolelta.”

Cerdanin kuoleman jälkeen Piaf kiinnostui spiritismistä ja toivoi voivansa löytää yhteyden mieheen istuntojen avulla. Istunnoissa käytetystä pöydästä tuli hänelle pakkomielle, ja pöytä matkasi mukaan myös lukuisiin esiintymisiin. Piaf rakasti juhlia, ja hänen kodissaan järjestetyissä ylenpalttisissa tilaisuuksissa vietti aikaansa suuri joukko ihmisiä, joista osa myös käytti häntä hyväkseen. Suurista menestyksistään huolimatta tähdellä ei oikein koskaan ollut rahaa. Jos sitä tuli, sitä myös meni.

Piaf mentoroi useita nuoria laulajia, joista monista tuli myös hänen rakastajiaan. Hän tuki nuoria lahjakkuuksia, valmensi heitä laulutekniikassa, auttoi heitä eteenpäin urallaan ja otti nämä mukaan esiintymään konsertteihinsa Ranskan suosituimmissa yökerhoissa.

Tähän joukkoon kuuluivat niin Yves Montand, Georges Moustaki kuin Charles Aznavour. Hänen läheisiä ystäviään olivat muun muassa Marlene Dietrich ja Jean Cocteau, joka kirjoitti yksinäytöksisen näytelmänsä Le Bel Indifférent nimenomaan Piafille. Näytelmästä tuli suuri menestys, ja näiden kahden kovin erilaisen ihmisen syvä ystävyys kesti kuolemaan asti. Cocteau kuoli vain muutama tunti Piafin jälkeen, ja on kerrottu hänen kuolleen kuultuaan Piafin menehtymisestä.

Vain reilu vuotta ennen kuolemaansa Piaf tutustui nuoreen kampaajaan, Theophanis Lamboukasiin. Hänestä tuli Piafin viimeinen suojatti ja aviomies. Piaf antoi hänelle taiteilijanimen Théo Sarapo ja hän tuki miestä laulajan urallaan. Avioparin ikäero oli 20 vuotta, mutta häissään Piaf oli onnellinen kuin nuori tyttö. Liittoa kesti kuitenkin vain reilun vuoden, sillä Piaf kuoli maksasyövän uuvuttamana 47-vuotiaana vuonna 1963. Rakastetun laulajan kuolemaa surtiin ympäri maata. Poliisi sulki liikenteen Piafin kodin ja Père-Lachaisen hautausmaan väliltä, ja hautajaisia seurasi Pariisin kaduilla jopa satoja tuhansia ihmisiä, jotka kaikki halusivat jättää jäähyväisensä chansonin kuningattarelle.

Reija Wäreon työskennellyt ohjaaja-koreografina eri tyylilajeissa oopperasta katutanssiin ja tv-tuotannoista teatteriin, urheiluun ja massatapahtumiin. Hän on ollut tekemässä yli 80:ntä tanssiteosta, näytelmää ja musikaalia, lukuisia elokuvia sekä tv- ja videotuotantoja. Hän on myös laatinut kilpailunumeroita muun muassa muodostelmaluistelun ja joukkuevoimistelun MM-kilpailuihin. Kansallisoopperassa ja -baletissa on nähty aiemmin Reija Wäreen teos Clique Kansallisbaletin nuorisoryhmälle sekä teoksen CircOpera 2.0 koreografia.

Wäre ja kokonaiskonseptia hänen kanssaan työstänyt Melissa A. Thompson eivät halua esittää Piafia uhrina tai pyhimyksenä, vaan vahvana naisena, joka itse kirjoitti oman elämänsä tarinaa ja seisoi valintojensa takana. Piafin toteamus ”Olen koko elämäni ajan ollut tottelematon”, on tulkinnan keskiössä.

Teoksen keskeisiksi teemoiksi valikoituivat muun muassa hurmio, hylätyksi joutuminen, kärsimys ja rakkaus. Tavoitteena oli tehdä teos, joka kiinnostaisi ja koskettaisi sekä niitä, joille Piafin elämä ja musiikki ovat tuttuja kuin niitä, jotka eivät ole siihen niin perehtyneitä. Teos on kaksiosainen: ensimmäinen näytös, nimeltään Édith, käsittelee lapsuutta ja nuoruutta. Toisen näytöksen nimi on puolestaan Piaf, ja se esittelee taiteilijan matkaa ranskalaisen chansonin ikoniksi. Tekijät myös halusivat, että teoksessa todellinen elämä ja taiteellinen houretila olisivat jatkuvassa vuorovaikutuksessa.

Musiikin on Piafin laulujen teemojen pohjalta säveltänyt ja sovittanut pianisti ja säveltäjä Jukka Nykänen. Piaf on lukuisia musikaaleja ja musiikkiteatteriesityksiä säveltäneen Nykäsen ensimmäinen kokoillan balettisävellys. Sävellystyö kesti noin vuoden ja se valmistui keväällä 2024. Marko Hilpon tekemä orkestrointi valmistui saman vuoden syksynä.

Heti ensimmäisissä keskusteluissa koreografin kanssa sovittiin, että sävellystyö pohjautuisi tarinaan ja tunteisiin. Inspiraation Nykänen on saanut Piafin esittämistä lauluista, mutta sävellyksessä kuullaan myös viittauksia klassisen baletin keskeisten säveltäjien, kuten Pjotr Tšaikovskin ja Sergei Prokofjevin tuotantoihin. Toki vaikutteita on ammennettu myös ranskalaisesta chanson-perinteestä.

Nykänen kertoo käyttäneensä Piafin lauluja kolmella eri tavalla. Osa lauluista kuullaan lähes sellaisenaan, osan teemoja on muokattu, rytmitetty tai soinnutettu eri tavalla ja joistakin lauluista hän on poiminut symbolisen teeman, joka muuntautuu matkan varrella ja toimii johtoaiheen tavoin. Teoksen nimikkolaulu La vie en rose kuullaan ensimmäisen kerran kokonaisuudessaan vasta sitten, kun taiteilija Édith Piaf on syntynyt aivan ensimmäisen näytöksen lopussa. Siihen kuitenkin viitataan vihjailevasti teoksen alusta alkaen. Piafin laulujen teemat sitovat sävellyksen kokonaisuudeksi.

Reija Wäre työryhmineen ei tavoittele Piafin elämän ja taiteen esittämistä yksiviivaisesti tai dokumentaarisesti. Taiteilijan tarina vaihtelee paljon lähteestä riippuen, joten tarinan todenmukainen esittäminen olisi myös mahdotonta, eikä edes kiinnostavaa. Sen sijaan tavoite on ollut näyttää välähdyksiä kuolemattoman taiteilijan elämästä, sellaisena, kuin Piaf olisi mahdollisesti halunnut tarinansa kerrottavan. Édithin elämä ja taide ovat keskiössä, taustalla on viittauksia maailman tapahtumiin, lama-aikaan ja sotiin, mutta kaikki kerrotaan hänen näkökulmastaan.

Wäre on jakanut Édith Piafin roolin useamman eri-ikäisen tanssijan kesken. Näemme Balettioppilaitoksen oppilaan esittävän häntä lapsena, yksi tanssijoista esittää häntä teini-ikäisenä, kolmas on Piaf uransa huipulla ja neljäs on läpi teoksen kulkeva viimeinen Édith, joka tarkkailee oman elämänsä tapahtumia. Hän ikään kuin esittelee elettyä elämäänsä meille siten kuin hän haluaa siitä kerrottavan.

Yksi hahmo näyttämöllä saattaa olla monen eri ihmisen yhdistelmä. Näin on esimerkiksi Piafin lukuisten rakastajien kohdalla. Wäre toteaa, ettei teoksen kesto edes riittäisi esittelemään kaikkia Édithin rakkauksia. Eikä ole edes tarpeellista tietää, kuka tarkalleen on kukin, ja viittaus tiettyyn ihmiseen saattaa tulla myös musiikin kautta. Amerikka-kohtauksessa Nykänen viittaa Piafin hyvään ystävään Marlene Dietrichiin tämän tunnetuksi tekemällä melodialla elokuvasta Sininen enkeli.

Wäre käyttää koreografiassaan klassisen baletin liikekieltä, mutta ammentaa materiaalia myös monista muista tanssisuuntauksista. Hän on pohtinut sitä, miten Piafin tyyppistä aistillista ihmistä voi esittää klassisen baletin hallitun ja lainalaisen liikekielen avulla.

Teini-ikäisen Édithin tanssissa on keveyttä ja huolettomuutta, uransa huipulla olevan, elämän nautinnoista juopuvan Édithin liikekieli on maanläheisempää ja sensuellia. Viimeisen Édithin kumara, sairauksien runtelema keho lähtee lentoon ja avautuu, silloin kun sielu irrottautuu ruumiista ja siirrytään pois realismin tasosta.

Wäre työryhmineen esittää välähdyksiä Piafin traagisesta ja vimmaisesta elämästä lyhyine onnen ja hurmion hetkineen. Teos etenee kohtauksesta toiseen saumattomasti, ja intiimit kohtaukset sekä suuret ryhmäkohtaukset vuorottelevat taidokkaasti tarinankerrontaa tukien.

Koko muu työryhmä on tehnyt useampaan otteeseen yhteistyötä Wäreen kanssa, vain säveltäjä Jukka Nykänen on hänelle uusi yhteistyökumppani.

Turun kaupunginteatterin päälavastajana jo parikymmentä vuotta toiminut Jani Uljas on luonut lavastuksesta pitkälti valkoisen maailman, jota vastaan Erika Turusen suunnittelemat puvut nousevat vaikuttavasti esiin. Katunäkymän herkät pastellisävyt muuttuvat tummanharmaiksi Pariisin kamppaillessa laman kourissa. Puvustuksessa näkyy ehkä parhaiten ajankuva eri muoti-ilmiöiden seuratessa toisiaan.

Lavastuksessa on paljon eri elementtejä, joita tanssijat liikuttelevat ja joiden päällä myös tanssitaan. Vaikuttava on esimerkiksi Louis Lepléen yökerhon kohtaus, jossa tanssi ulottuu pöydille ja tuoleille. Édithin kotona vietetyissä juhlissa Édith viettelee pianon päällä liikkuen sitä soittavan miehen, ja siirtyy tämän seurasta yhä uusien miesten käsivarsille.

Wäre hyödyntää varvastossuja eri tavoin niin bordellin naisten hämähäkkimäisissä liikkeissä kuin Piafin Amerikan-vierailua kuvaavassa kohtauksessa, jossa tanssijat liikkuvat varpaillaan kuin mallit catwalkilla upeissa diormaisissa luomuksissaan. Puolelta toiselle keinuva liike on keinotekoista, samoin kuin tyylikkäiden ihmisten jatkuva poseeraaminen salamavalojen loisteessa. Tähän tuo koskettavan ristiriidan alkuun epävarma ja liikkeissään hapuileva Piaf mustassa, vaatimattomassa mekossaan. Tässä on suora viittaus hänen ensimmäiseen epäonniseen Yhdysvaltojen konserttiinsa. Amerikkalaisyleisö odotti tähdeltä jotain muuta.

Valaistuksen ja projisointien suunnittelusta vastaava Joonas Tikkanenon luonut visuaalisia kokonaisuuksia useisiin teoksiin tanssin, teatterin, musiikin sekä sirkus- ja installaatiotaiteen saralla. Hän on myös tehnyt valaistuksia monille suomalaisartisteille, kuten Chisulle ja Almalle. Wäreen tavoin myös Uljas ja Tikkanen ovat vierailleet aiemmin Kansallisoopperassa ja -baletissa. Tikkanen maalaa erilaisia tunnelmia valojen ja projisointien avulla lavastuksen suurille valkoisille pinnoille. Projisoinnit viittaavat sekä konkreettisiin tapahtumiin ja tilanteisiin kuin tunnetiloihin.

Kansallisoopperan orkesterin johdossa vierailee ensimmäistä kertaa Aliisa Neige Barrière, joka myös johtaa ensimmäistä kertaa kokoillan balettia. Hän on työskennellyt monien kotimaisten ja ulkomaisten orkestereiden kanssa, kuten Avantin, Sinfonia Lahden, Tampere Filharmonian, Orchestre de Paris’n ja Århus Sinfoniettan, jonka nuori residenssikapellimestari hän oli vuosina 2021–2023.

Baletin ensimmäinen näytös esittelee Édithin lapsuuden ja nuoruuden keskeisiä tapahtumia ja päättyy taiteilija-Piafin syntyyn. Isänsä kanssa kaduilla esiintyessään Édith on kohdannut Momonen, jonka kanssa on syntynyt lähes elämänmittainen ystävyys. Édith kokee ensirakkauden Louis’n kanssa ja yrittää lapsen synnyttyä elää hetken tavallista perhe-elämää. Hän ei kuitenkaan viihdy kotona ja jättää lapsen pääosin miehen hoitoon mennessään tehtaaseen töihin. Lapsi sairastuu ja kuolee vain 2-vuotiaana. Édith pakenee töistä sekä suhteesta ollessaan vasta 19-vuotias. Lapsen kuoleman hetkellä Wäre tuo näyttämölle kaikki kolme aikuista Édithiä korostaen näin menetyksen vaikutusta hänen loppuelämäänsä.

Toisessa näytöksessä näemme taiteilijan etenemisen yhä suuremmille näyttämöille, salamavalojen loisteessa, huuruisissa ja hurmiollisissa juhlissa, ja lukuisten rakastajien käsivarsilla. Rakastetun Marcel Cerdanin traaginen kuolema jättää häneen pysyvät haavat. Piaf hakee lohtua selvännäkijän istunnoista, mutta vain lääkkeet ja huumeet saavat hänet hetkellisesti unohtamaan tuskansa.

Haikeista ja koskettavista teemoistaan huolimatta Édith Piaf – La vie en rose on varjojen ohella myös täynnä valoa ja väriä. Reija Wäre työryhmineen maalaa meille Pariisin ja sen katujen lumon ja yökerhojen dekadentin tunnelman. Mutta ennen kaikkea teos on vaikuttava kunnianosoitus poikkeukselliselle naiselle, joka eli vahvasti elämäänsä, joka halusi kokea ja jakaa rakkautta, janosi huomiota ja hurmiota – katumatta mitään.

Hänen viimeisen aviopuolisonsa Theo Sarapon pyyntöön elää varovaisemmin, Piaf totesi: ”Miksi? Haluan niin vimmatusti elää!”

Aivan teoksen lopussa Édith nousee näyttämön takaosassa toiselle tasolle, kohtaamiensa eri ihmisten ja hylättyjen tai kuolleiden rakastettujensa seuraan.

Ja hänen musiikkinsa jää elämään!