Skip to content

On vain kaksi oopperaa, joista 30-vuotiaassa oopperatalossamme on tehty jo kolme uutta ohjausta. Ensimmäinen on Taikahuilu ja toinen Don Carlos. Taikahuilun tuntevat kaikki, joten suosio on ymmärrettävä. Mutta mikä selittää Espanjan kuninkaasta kertovan saksalaisesta näytelmästä tehdyn italialaisen oopperan suosion suomalaisessa oopperatalossa? Siitä yritämme nyt ottaa selvää.  

Mistä itse asiassa puhumme, kun puhumme Don Carlosista? Oopperasta on jo Verdin jäljiltä ainakin viisi erilaista versiota, ja myöhemmin on syntynyt vielä muita yhdistelmiä. Oikeita esityskieliä on kaksi, ranska ja italia. Nimestäkään ei ole päästy yksimielisyyteen: onko se Don Carlos vai Don Carlo? Tänään esityskielenä on italia, jolloin nimen pitäisi olla Don Carlo, mutta kun teos on meillä aina ollut nimeltään Don Carlos, niin olkoon edelleen.  

Näin monta versiota osoittaa, että Verdi ei koskaan löytänyt aivan lopullista muotoa teokselleen. Hän viettikin Don Carlosin kanssa aikaa pitempään kuin minkään muun oopperan. Kaiken kaikkiaan se oli hänen ajatuksissaan 20 vuotta. Miettimisen ohessa hän toki teki pari pikku sävellystä, kuten Requiemin ja Aidan. 

Verdi kyllä tiesi tässä vaiheessa mitä teki. Hänen uransa oli vuoden 1842 Nabuccosta lähtien ollut yhtä huimaa nousua. Siihen sisältyi muun muassa ihmeellinen vaihe 1800-luvun puolivälissä, kun muutamassa vuodessa syntyivät oopperat Rigoletto, Trubaduuri ja La Traviata. Senkin jälkeen oli riittänyt mestariteoksia, kuten Simon Boccanegra 1857, Naamiohuvit 1859 ja Kohtalon voima 1862.  

Kohtalon voiman jälkeen Verdi keskittyi vanhojen oopperoidensa uudistamiseen, maatilansa hoitamiseen ja matkusteluun. Matkailu antoi sopivasti uusia virikkeitä, sillä matkallaan Espanjassa Verdi näki Filip II:n palatsin El Escorialin ja se teki häneen suuren vaikutuksen.  

Uusi tilaus tuli Pariisista. Aiheeksi ehdotettiin Shakespearen Kuningas Learia, mutta sellaista Verdi ei lopulta tehnyt. Sen sijaan löytyi toinen merkittävä kuningasnäytelmä, Friedrich Schillerin Don Carlos. Ranskankielinen libretto valmistui, ja keväällä 1866 Verdi aloitti säveltämisen Pariisissa, jatkoi työtä maatilallaan ja palasi heinäkuussa Pariisiin. Harjoituksissa todettiin pian, että ooppera oli liian pitkä. Lyhennyksiä tehtiin: ensin lähti ensimmäisen näytöksen johdanto ja sitten vielä kolme muuta numeroa ennen kuin päästiin ensi-iltaan 11.3.1867. ”Eilen illalla Don Carlos. Se ei ollut menestys”, kirjoitti Verdi.  

Toisaalta ooppera sai kyllä ylistäviä arvioita, mutta sitä pidettiin myös wagnerilaisena. Georges Bizet kirjoitti, että ”Verdi ei ole enää italialainen, hän tekee nyt Wagneria. Hänellä ei ole enää tuttuja puutteitaan, mutta ei myöskään hyviä ominaisuuksiaan. Hän on hävinnyt taistelun, hänen oopperansa käy kuolinkamppailua”.  

Verdiä tällaiset arvostelut tietenkin harmittivat. ”Olen muka melkein täydellinen wagneriaani. Jos arvostelijat olisivat olleet tarkempia, he olisivat huomanneet, että samoja aineksia on jo Ernanissa, Macbethin unissakävelykohtauksessa ja muissakin teoksissa. Mutta kysymys ei ole siitä, liittyykö Don Carlosin musiikki johonkin järjestelmään, vaan siitä, onko se hyvää vai huonoa.” 

Don Carlos esitettiin 43 kertaa samalla kaudella, joten ei se mikään epäonnistuminen ollut, mutta edelleen se oli liian pitkä. Verdi totesi, että hän ei lopulta sopinut Pariisiin, sillä hänen tavoitteensa olivat erilaiset kuin ranskalaisessa grand opérassa eli ns. suuressa oopperassa.  

Verdi oli tässä vaiheessa 54-vuotias, ja kun takana oli jo 24 oopperaa, hän olisi hyvin voinut lopettaa. Don Carlosia hän ei kuitenkaan halunnut jättää epätyydyttävään muotoon. Se esitettiin uudistetussa muodossa Italiassa 1872, ja italiankielisenä sen nimi oli Don Carlo. Kun ooppera tuli Milanon La Scalaan vuonna 1884, siitä oli jäänyt kokonaan pois ensimmäinen näytös. Vain Carlosin aaria ”Io la vidi” oli säilynyt, mutta se sijoittui nyt eri paikkaan. Modenan versiossa 1886 oli taas mukana ensimmäinen näytös, mutta muut Verdin tekemät lyhennykset säilyivät. Useimmiten teos esitetään nykyisin nelinäytöksisenä, kuten Suomen kansallisoopperassakin on tehty. Ainoastaan vuoden 1998 tuotanto oli täysimittainen viisinäytöksinen Don Carlos.  

Mitä oopperassa tapahtuu? Don Carlosin kohdalla vastaus ei ole aivan helppo, niin paljon erilaisia teemoja siinä on. Itse perusjuoni on kylläkin melko selkeä, onhan taustalla erinomaisen näytelmäkirjailijan valmis näytelmä. 

Don Carlos ja Elisabeth de Valois rakastavat toisiaan, mutta poliittisista syistä Elisabethin on mentävä naimisiin Don Carlosin isän kuningas Filip II:n kanssa. Ei ihme, että Don Carlos vihaa isäänsä. Hän alkaa ystävänsä Rodrigon eli markiisi Posan tukemana puolustaa Espanjaa vastaan kapinoivia flanderilaisia. Rodrigo suostuttelee Filipiä hallitsemaan Flanderia inhimillisemmin, mutta Filip tapattaa hänet. Hovinainen Eboli paljastaa Filipille Don Carlosin ja Elisabethin suhteen, ja mustasukkainen Filip haluaa luovuttaa poikansa tuomittavaksi. Viime hetkellä peliin puuttuu Filipin isän Kaarle V:n mystinen hahmo. 

Schillerin näytelmässä esiintyy historiallisia henkilöitä 1500-luvun Espanjasta, mutta kaikkea on käsitelty taiteellisella vapaudella. Näytelmä sijoittuu oikeastaan aikaan, jolloin todellinen Don Carlos oli jo kuollut. Historiallinen Don Carlos myös poikkesi oopperahenkilöstä, sillä hän oli kuvausten mukaan epileptikko. Hän kuoli ennen kuin ehti nousta valtaan, mikä sitten sai liikkeelle huhuja, että kuningas olisi tapattanut hänet. Myös Eboli oli historiallinen hahmo, mutta ei hänkään ihan samannäköinen kuin ooperassa. Hän oli nimittäin menettänyt lapsena toisen silmänsä ja kulki siksi musta lappu silmän päällä. Tarkkasilmäinen katsoja voi tämän tuotannon lavastuksessa nähdä oikeaa Ebolia esittävän maalauksen. Posan markiisi Rodrigo on selvimmin keksitty hahmo. Hän on tyypillinen valistusajan edustaja, joka liberaaleine mielipiteineen tuskin olisi ollut näinkään pitkäikäinen 1500-luvun Espanjassa.  

Kuorosointeineen melkoisen vaikutuksen tekevää roviokohtausta Schillerin näytelmässä ei muuten ole, se vain mainitaan. Myös tarinan loppu on muuttunut. Näytelmässä kuningas luovuttaa poikansa Carlosin suurinkvisiittorille ja sanoo: ”Kardinaali, olen tehnyt tehtäväni. Tehkää te oma tehtävänne.” Libreton loppuratkaisu Carlosin pelastavine haamuineen ei ole aivan uskottava, mutta tämän tuotannon ohjaaja pelastaa kohtauksen komeasti.  

Vaikka tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun Espanjaan, Schiller käsittelee oman aikansa teemoja: kohtalo vastaan vapaa tahto, vapaamielisyys vastaan ahdas uskonnollisuus, rakkauden uhraaminen poliittisista syistä – siinä keskeisiä aiheita. Vaikka rakkaussuhde on juonessa paljonkin esillä, on sanottu, että ooppera Don Carlos voisi olla olemassa ilman itse Carlosia ja ilman Elisabethia. Tärkeämpi on Filipin ja Posan markiisin kohtalo, ja teoksen nimi voisikin hyvin olla Filip II. Juuri Posan sanomiksi Schiller sijoitti keskeiset ajatuksensa vapaudesta.  

Don Carlosissa on runsaasti konflikteja kirkon ja valtion, yksinvaltiuden ja liberalismin, katolisuuden ja protestanttisuuden välillä. Nämä vastakkainasettelut tarjoavat hyvää materiaalia duetoille. Yksi komeimpia on Rodrigon ja Don Carlosin uljaasti soiva duetto ”Dio, che nell’alma infondere”. Vapaudenhalua uhkuvan dueton aihe toistuu johtoaiheenomaisesti myöhemminkin Carlosin ja Rodrigon kohdatessa. Rodrigo saa toisenkin hienon dueton kohdatessaan Filipin. Lisää duettoja seuraa, kun Elisabeth ja Rodrigo paljastavat tunteitaan. 

Tyyli johdattaakin jo selvästi kohti Otellon maailmaa, jossa ooppera ei enää jakaudu erillisiin numeroihin. Melodioita kyllä riittää: niitä Verdillä piisaa niin paljon, että monia komeita aiheita kuullaan vain kerran tiettyjä sanoja korostamassa.  

Oopperan – ja joidenkin mielestä koko Verdin tuotannon – musiikillinen huippukohta on kolmas näytös, joka siis alun perin oli neljäs. Näytös alkaa sellosoololla, joka tuntuu korostavan hallitsijan yksinäisyyttä. Sitä seuraa melankolinen aaria ”Ella giammai m’amo”, jossa Filip tajuaa, ettei Elisabeth ole rakastanut häntä koskaan. Verdin hienointa bassoaariaa seuraa välittömästi oopperakirjallisuuden vaikuttavin duetto kahdelle bassolle, Filipin ja suurinkvisiittorin kohtaaminen. Temaattisestikin kohtaus on tärkeä, asettuvathan siinä vastakkain kirkko ja valtio. Ja kun näyttämöllä jylisee kaksi mestaribassoa kuten tässä tuotannossa, katsoja saa ainutlaatuisen kokemuksen.  

Näytös jatkuu vielä upealla kvartetolla. Lopuksi kuullaan Ebolin kohtalokas aaria ”O don fatale”, joka huipentuu korkeaan b-nuottiin. Näytöksen toisessa osassa kuullaan vielä yksi baritonien suurista numeroista, Rodrigon kuolinkohtaus vankilassa. Jälleen esiintyy sama aihe, joka on liittynyt kaikkiin Rodrigon ja Carlosin kohtaamisiin.  

Verdi taisi itsekin olla tyytyväinen tähän näytökseen ja koko oopperan musiikkiin. Ainakin hän kerran vertasi Don Carlosia ja Aidaa ja sanoi, että Aida on kokonaisuutena eheämpi, mutta Don Carlos sisältää sellaista musiikkia, että edes Aida ei sitä ylitä.  

Näin merkittävä teos vaatii väkivahvoja bassoja, vaikuttavia sopraanoja, metallista baritonia, sankarillista tenoria, vahvan ja vivahteikkaan kuoron ja taiturillisen orkesterin. Voin luvata, että nyt tuota kaikkea löytyy.  

Ja mikä parasta, yhdessä Tanskan kuninkaallisen oopperan ja Norjan kansallisoopperan kanssa tehty uusi tuotanto on myös huiman hienoa ja vaihtelevaa teatteria. Kuvasto ei ole aivan 1500-lukua, kuten tulette huomaamaan, ja sehän vain tekee tästä tarinasta entistä yleispätevämmän. Italialainen ohjaaja Davide Livermore antaa tilaa musiikille, mutta huolehtii myös draamasta. Visuaalisuutta hallitsevat jatkuvasti vaihtuvat ja yllättävän kolmiulotteisuuden illuusion luovat videoprojisoinnit.  

Astutaan siis saliin ja ollaan valmiita vastaanottamaan reilu kolmituntinen Verdiä aivan parhaimmillaan.