Alussa oli Aino Ackté
Ensimmäinen konsertti 16-vuotiaana, näyttävä ura Pariisissa, Lontoossa ja New Yorkissa, oopperan perustaminen Helsinkiin, oopperajuhlien aloittaminen Savonlinnassa, Juhan libreton kirjoittaminen – suomalaisen oopperan historiaa on vaikea kuvitella ilman Aino Acktéta (1876–1944).
Aino Acktén vanhemmat Emmy ja Lorenz Achté olivat laulajia. He olivat mukana jo 1873 aloittaneessa ja muutaman vuoden toimineessa Suomalaisessa oopperassa, mutta heidän merkittävin aikaansaannoksensa oopperan kannalta lienee Aino-tyttären saattaminen maailmaan 23.4.1867.
Aino Acktén lahjoille ja tahdolle Helsinki osoittautui nopeasti liian pieneksi. Hän lähti opiskelemaan Pariisiin jo vuonna 1894. Kului vain kolme vuotta kun hän jo ihastutti Pariisin oopperassa Faustin Margueritena. Kuusi vuotta myöhemmin oli vuorossa New Yorkin Metropolitan-ooppera, ja 1910 Aino Ackté valloitti Lontoon oopperapiirit Richard Straussin Salomen nimiroolissa. Hän tiesi, miten uraa pitää edistää ja kävi tapaamassa säveltäjää itseään. ”Voisi olla hyvä, jos hän esimerkiksi rakastuisi minuun, mutta Strauss ei rakastunut ollenkaan, vaikka kiemailin erittäin taitavasti ja varovaisesti”, Aino Ackté muisteli suorasukaiseen tapaansa.
Kotimaisen oopperan synty
Aino Ackté halusi tehdä suuria roolejaan myös kotimaassa. Asiassa oli yksi pieni ongelma: Helsingissä ei ollut oopperaa. Ackté ehdotti oopperan perustamista Edvard Fazerille, joka epäili kuitenkin saataisiinko hankkeeseen riittävästi osaavaa väkeä. ”Ei tässä tarvita kuin kaksi ihmistä, te hoidatte toisena johtajana rahallisen puolen, minä toisena taiteellisen”, Ackté vastasi. Kotimaisen oopperan syntysanat oli lausuttu.
Helppoa oopperan luominen tyhjästä ei ollut: puuttui talo, orkesteri, laulajia, yleisöä, rahaa ja osaamista. Kansainvälisen tähden vaatimalle tasolle ei heti päästy. Tenori Wäinö Sola muistelee, miten Aino Ackté alkoi harjoituksissa ”nimitellä onnetonta laulajatarta vähemmän miellyttävillä laatusanoilla”, mistä oli seurauksena ”itku- ja hermokohtaus ikävine seurauksineen”. Sola uskaltautui huomauttamaan Acktélle ”puuttuvasta suopeudesta toveriansa kohtaan”, minkä jälkeen kaikki saivat tietysti kuulla kunniansa.
Jo ensimmäisen kauden jälkeen Aino Ackté lähti. Hän väitti julkisuudessa, että hänet oli juoniteltu pois oopperasta, oopperalaiset taas vastasivat, että Acktén oma ”hillitsemätön ja loukkaava esiintyminen on pakottanut orkesterin, kuoron ja taiteilijat uhkaamaan työn keskeyttämistä.” Ackté vastasi olleensa velvollinen huomauttamaan, kun ”kuoro on laulanut epäpuhtaasti ja epätahdissa” ja orkesterissa ”muutamat soittimet ovat yhtyneet väärissä kohdissa tahi kokonaan vaienneet”. Ooppera oli toiminut vasta vuoden, mutta siellä riideltiin jo kiihkeästi. Tämähän oli aivan kuin kunnon sivistysvaltioissa!
Taiteellinen johtaja lähti, mutta ooppera pysyi pystyssä. Helsinkiin oli nyt saatu kaikki kansalliset kulttuuri-instituutiot, joten maa oli tältäkin osin valmis itsenäistymään. Aino Ackté oli saanut aikaan enemmän kuin aavistikaan.
Juhlitun diivan perintö elää
Yhden oopperan perustaminen ei tietenkään riittänyt energiselle tahtonaiselle elämäntyöksi. Hän keksi, että Olavinlinna olisi mitä mainioin paikka oopperaesityksille ja niinpä linnassa esitettiin Erkki Melartinin Aino vuonna 1912. Kotimaisia oopperoita nähtiin viitenä vuotena, mutta sen jälkeen toiminta hiipui muutamaksi vuosikymmeneksi.
Aino Acktélla riitti kyllä tekemistä. Hän lauloi Helsingissä Ruotsalaisen teatterin La Traviatassa. Samaan aikaan hänen sisarensa Irma Tervani esiintyi Bulevardin pienessä oopperatalossa Carmenin roolissa.
Vähitellen menneet kiistat unohtuivat ja Aino Ackté palasi vielä kerran Suomalaisen Oopperan näyttämölle. Jäähyväisnäytäntönä 7.2.1920 oli Tosca, yksi Acktén loistorooleista. Esitys oli Helsingin Sanomien mukaan ”loistavimpia tilaisuuksia, mitä oopperassamme on ollut”. Aino Ackté sai vielä kerran kokea, millaista on olla juhlittu diiva: ”esiinhuudot olivat lukemattomat ja kukkaistulva runsas”.
Vielä 1938 tarvittiin Aino Acktén taitoa ja tarmoa, ja hänet kutsuttiin Suomalaisen Oopperan johtajaksi. ”Kyllä nyt olen ottanut itselleni uskomattoman tehtävän”, hän kirjoitti miehelleen eikä aivan aiheetta. Edessä olivat tutut ongelmat: rahat olivat lopussa eikä taso ollut vieläkään riittävän korkea. Asenteissakin oli ongelmia. Wäinö Solan mielestä johtajakiinnityksessä ei muistettu Eenokin sanoja Kiven näytelmässä Kihlaus: ”Naisvaltikka on murheen merkki, se kansakuntain häviötä ennustaa.”
Vielä ei esityksissä päästy Aino Acktén tavoittelemalle tasolle. ”Kauheata, pöyristyttävää, hirvistyttävää”, hän totesi. ”Ensi-iltoja ei voida enää ajatella ilman ulkomaisia vierailijoita”, hän lausui ja suututti suomalaiset laulajat.
”Hän on ’hirvistyttävän’ innostunut ja kiusaa kaikkia loppumattomiin, taiteilijat enemmän pelkäävät kuin kunnioittavat häntä”, Wäinö Sola muisteli. Aino Ackté puuttui kaikkeen, niin ohjaamiseen kuin orkesterinjohtamiseenkin. Hänellä oli syynsä puuttumiseen, sillä hän tiesi, miten oopperaa pitäisi huipputasolla tehdä. Resurssit eivät vain riittäneet, ja niin Suomen ensimmäisen naispuolisen oopperanjohtajan kausi jäi yhteen vuoteen.
Entä jos Aino Acktéta ei olisi ollut? Vakinaisen oopperan perustaminen Suomeen olisi voinut lykkääntyä vuosilla, jolloin vuonna 1918 valtiolle siirtynyttä Aleksanterin teatteria ei olisi saatu oopperataloksi, Pohjalaisia olisi mahdollisesti jäänyt säveltämättä, 70-luvun suuri oopperainnostus syttymättä ja uusi oopperatalo rakentamatta. Aino Acktén aika maan päällä päättyi 9.7.1944, mutta hänen vaikutuksensa elää joka päivä Kansallisoopperassa ja Savonlinnassa.
Teksti JUHANI KOIVISTO
Artikkelin pääkuvassa roolikuvia Aino Acktésta Salomen roolissa Lontoossa ilmeisesti vuonna 1910. Kuva: The Dover Street Studios, Lontoo.
Suosittelemme
Valoa ja varjoa: Mark-Anthony Turnage ja Lee Hall kertovat, kuinka Festen-ooppera syntyi
Libretto: Ihminen parhaan kykynsä mukaan
Ulos piparkakkutalosta – Hannu ja Kerttu on kasvutarina
Täydellinen kosto?
Uusia ääniä Kansallisoopperassa 2025
CircOpera 2.0:n kiertävä pukuloisto
Tosca – täynnä särmää ja yksityiskohtia
