Pjotr Tšaikovskin Jolantan ensiesitys oli Pietarissa joulukuussa 1892. Koska tämä yksinäytöksinen ooppera olisi pelkältään jättänyt oopperaillan aika lyhyeksi, sen parina nähtiin saman säveltäjän Pähkinänsärkijä-baletti. Tuolloin, 1800-luvun lopulla alkoi jo olla käytäntönä esittää täyspitkiä oopperoita, mutta pitkään oli ollut tyypillisempää, että esitys koostui kahdesta tai kolmesta lyhyestä teoksesta, jotka täydensivät toisiaan.

Nykyään usean teoksen konseptia käytetään ohjelmasuunnittelun keinona etenkin nykytanssissa ja uusissa kamarioopperoissa. Tällöin osaset alkavat peilata yhteisiä teemojaan ja syventävät yhdessä toisiaan.

Jean Sibeliuksen Luonnotar ja Tšaikovskin Jolanta edustavat samaa aikakautta ja tyylisuuntaa, symbolismia. Molemmissa koetaan herääminen, uusi alku jota edeltää kamppailu.

Sibelius sävelsi useita Kalevalasta ammentavia teoksia, kuten orkesteriteokset Pohjolan tytär ja Tapiola. Samaan jatkumoon kuuluu myös Luonnotar vuodelta 1913. Kalevala-aiheinen taide oli tärkeä osa suomalaista kansallisromantiikkaa, mutta se ei ollut pelkkää nationalismia: Sibeliuksen tai vaikkapa Gallen-Kallelan Kalevala-teokset olivat yhtä lailla osa Euroopassa tuohon aikaan vallinnutta symbolistisen taiteen virtausta. Symbolismin pyrkimyksenä oli sukeltaa unikuvien ja myyttien avulla rationaalisen maailman tuolle puolen.

Luonnotar on mitä suurimmissa määrin symbolistinen sävelruno, jossa Kalevalan maailmansyntykertomus kiteytetään kosmiseksi näyksi. Sopraanosolisti ei esitä luonnonjumaluutta vaan on pikemminkin eteerinen kertoja. Sibelius räätälöi osan suurelle suomalaislaulaja Aino Acktélle. Nyt huhtikuussa 2026 Acktén syntymästä tuli kuluneeksi 150 vuotta.

Tämän tuotannon ohjaaja Antony McDonald on juhlavuoden kunniaksi tulkinnut Luonnottaren hahmon eräänlaiseksi oopperataiteen hengettäreksi. Maailmankaikkeuden sijaan lavalla ottaakin muotonsa vahva taiteilija, Aino Ackté itse, ja samalla suomalainen oopperataide instituutioineen. Ackté nimittäin saattoi alkuun sekä Helsingin ensimmäisen oopperatalon että Savonlinnan oopperajuhlat ja teki lisäksi upean kansainvälisen laulajanuran.

Sävelruno Luonnotar ei kuitenkaan syntynyt Acktén aloitteesta, vaan teos oli muhinut Sibeliuksen mielessä hyvin kauan ja kietoutunut erilaisiin sävellyshankkeisiin. Sibelius oli nuorempana jopa sommitellut kalevalaista suuroopperaa työnimellä Veneen luominen. Se olisi kertonut Luonnotarta muistuttavasta Kuuttaresta, jota Väinämöinen lähtee kosimaan. Sibeliuksen oopperahaaveet kuitenkin haihtuivat ja hän päätti identifioitua orkesterisäveltäjäksi.

Kalevalan Luonnotar on ”Ilman tyttö”, joka laskeutuu taivaalta alkumeren aalloille. Vaikka maailma varsinaisesti ilmestyy sotkan rikkoutuvasta munasta, Luonnotar on luomisen alkuunsaattaja ojentaessaan polvensa linnun pesäpaikaksi. Hän on maailmansynnyttäjä, ja musiikin kouristelu muistuttaa synnytyspolttoja. Luonnotar vääntelehtii ja pudottaa vahingossa pesän, ja muna särkyy. Uuden luominen ei voi tapahtua tasapainotilassa. Monissa maailmansyntymyyteissä uusi alku edellyttää jonkinlaista konfliktia tai säröä. Tähän teemaan pureutuukin prinsessa Jolantan tarina.

Jolanta on Tšaikovskin yhdestätoista oopperasta viimeinen. Hänen rakastetuimmat oopperansa Jevgeni Onegin ja Patarouva edustavat psykologista realismia, mutta Jolanta on mystinen satu, ja tällaisia satumaisia oopperoita Tšaikovskin tuotannossa onkin lukuisia, joskaan ne eivät ole vakiintuneet ohjelmistoon.

Ohjaaja Antony McDonald on tuonut Jolantan lähemmäs Tšaikovskin tunnetumpia oopperoita sijoittamalla sen realistisesti säveltäjän omaan aikaan ja venäläisen yläluokan kesäiselle huvilalle, tshehovilaiseen maailmaan.

Koska sokea Jolanta hahmottaa maailmaa kuuntelemalla, teoksen sisällä soi paljon musiikkia: puutarhassa on soittoniekkoja, Jolantan seuralaiset laulavat, ja prinsessa kuvailee luonnonääniä. Tarinan alkaessa hän kuitenkin toivoo hiljaisuutta, sillä hänelle on valjennut, että jotakin puuttuu.

Libretto, jonka laati Tšaikovskin veli, perustuu tanskalaisen Henrik Hertzin näytelmään Kuningas Renén tytär. Se oli 1800-luvulla äärimmäisen suosittu ja käännettiin monille kielille. Taustalla oli todellinen 1400-luvulla elänyt ranskalainen kuningas, jolla oli Yolande-niminen tytär. Tyttären sokeus oli kuitenkin myöhempää keksintöä. Sen ympärille oli mahdollista rakentaa tenhoavaa symboliikkaa.

Vuonna 1845 julkaistussa näytelmässä Jolanta on lähinnä muiden henkilöiden filosofisten pohdintojen kohde, mutta useaa vuosikymmentä myöhemmässä oopperassa hän on vahva nainen, joka kaipaa vapautta. Ajan hengen muutosta heijastaa myös se, ettei Jolanta päädy naimisiin hänelle kaavaillun sulhasen kanssa.

Symbolistisille tarinoille tyypillisesti Jolanta on täynnä pohdintaa valosta, pimeydestä ja piilevästä totuudesta. Sen teemat ovat valtavan ajattomia, sokeus on voimakas metafora. Kuka tarinassa onkaan sokeutunein?

Jolantan herääminen on oopperan avainkohtaus ja symbolisesti latautunut. Kertomuksen voi hyvin tulkita myös seksuaalisen heräämisen kautta. Miespuoliset läheiset ovat eristäneet Jolantan perustellen sitä tytön suojelemisella. Jolanta löytää kokonaisen maailman, jonka olemassaolosta hänelle on vaiettu.

Jolantan näkövamma ja puheet hoitokeinoista assosioituvat myös psykiatrian julmaan historiaan. Sankaritar ei missään vaiheessa ole vapaa päättämään itse elämästään. Antaessaan mahdollisuuden rakkaudelle ja uskaltautuessaan tuntemattomaan hän kuitenkin avaa oven kohti itsenäisyyttä ja uutta elämää.

Auli Särkiö-Pitkänen