Raamatullisesta tarinasta kohunäytelmäksi

Salomen alkoi pari tuhatta vuotta sitten. Matteuksen evankeliumissa kerrotaan, että Herodeksella oli suhde Herodias-nimisen naisen kanssa. Kun Herodias sattui olemaan Herodeksen veljen vaimo, niin Johannes Kastaja oli sitä mieltä, ettei juttu ollut oikein sopiva. Johannes piti siis vaientaa, ja siksi Herodes heitti hänet vankilaan. Oikeastaan hänet olisi pitänyt tappaa, mutta sitä Herodes ei rohjennut tehdä, koska kansa piti häntä profeettana.  

Sitten seurasi yllättävä käänne, joka oli epäonneksi Johannekselle, mutta onneksi monelle kirjailijalle, maalarille ja säveltäjälle. Näin tapauksesta uutisoi Matteus: ”Kun Herodeksen syntymäpäivä tuli, tanssi Herodiaan tytär heidän edessään, ja se miellytti Herodesta; sentähden hän valalla vannoen lupasi antaa hänelle, mitä ikinä hän anoisi. Niin hän äitinsä yllytyksestä sanoi: ’Anna tuoda minulle tänne lautasella Johannes Kastajan pää’. Silloin kuningas tuli murheelliseksi, mutta valansa ja pöytävierasten tähden hän käski antaa sen. Ja hän lähetti lyömään Johannekselta pään poikki vankilassa. Ja hänen päänsä tuotiin lautasella ja annettiin tytölle; ja tämä vei sen äidilleen.” 

Kertomus on lyhyt, eikä siinä edes mainita tyttären nimeä. Nimeksi vakiintui kuitenkin jo varhain Salome, ja aiheesta tehtiin jopa sadoittain runoja ja muita teoksia. Kuuluisimman näytelmäversion kirjoitti irlantilaissyntyinen Oscar Wilde, joka oli tullut tunnetuksi henkevien näytelmien ja kertomusten tekijänä sekä seurapiirien keskipisteenä. Wildelta on muuten peräisin myös monta iskevää aforismia, kuten tämä: ”Kykenen vastustamaan kaikkea paitsi kiusausta”. Wilde kertoi myös, ettei hän koskaan lähde matkalle ilman päiväkirjaansa, sillä junassa on hyvä olla jotain mieltä kuohuttavaa lukemista.  

Wilde sai näytelmänsä Salomé valmiiksi 1892 ja joutui heti vaikeuksiin. Näytelmä kiellettiin Englannissa sillä perusteella, että raamatullisten kohtausten näytteleminen ei ollut sopivaa. Salomesta järjestettiin vain muutamia yksityisiä esityksiä. Vapaamielisemmässä Pariisissa näytelmä saatiin julkaistua, mutta näyttämölle se saatiin vasta neljän vuoden kuluttua. Tekijä ei päässyt juhlimaan ensi-iltaa, sillä hänelle oli käynyt hiukan kuin Johannekselle: hänet oli suljettu vankilaan. Tuomio oli kaksi vuotta, ja syynä homoseksuaalisuus. 

Saksassa näytelmä esitettiin ensimmäisen kerran 1901 ja se sai Berliinissä niin suuren menestyksen, että se esitettiin peräti 200 kertaa. Salome sopi selvästi juuri vuosisadan vaihteen dekadenttiin ilmapiiriin.  

Strauss oopperataidetta mullistamassa

Kohunäytelmää meni tietenkin katsomaan myös säveltäjä Richard Strauss. Hän oli tässä vaiheessa jo maineikas säveltäjä, joka tunnettiin ennen kaikkea suurten sävelrunojen mestarina ja loistavana orkesterinkäyttäjänä. Hänen teoksistaan valmiina olivat muun muassa Don Juan, Till Eulenspiegel ja Also sprach Zarathustra. Oopperaakin hän oli tehnyt, mutta vielä ei ura ollut lähtenyt lentoon. Nyt Strauss löysi lopulta aiheen, jolla hän voisi tehdä läpimurron.  

Salomen säveltäminen ei kuitenkaan tahtonut päästä vauhtiin. Mutta sitten tapahtui käänne, josta Strauss kertoo näin: ”Eräänä päivänä tapahtui niin, että sävelsin tuosta vain kohdan, jossa lauletaan ”kuinka kaunis prinsessa Salome onkaan tänä yönä” (’Wie schön ist die Prinzessin Salome heute Nacht’). Siitä alkaen minulle oli helppoa muokata näytelmää niin, että siitä tuli hyvä libretto. Nyt voin sanoa, että näytelmä yksinkertaisesti pyysi musiikkia.”  

Tällainen tarina Salomesta syntyi Wilden ja Straussin voimin: Herodeksen palatsissa juhlitaan hänen syntymäpäiväänsä. Sotilaat vartioivat vangittua Jokanaania, eli Johannes Kastajaa. Narraboth tunnustaa rakastavansa Salomea ja laulaa siitä, miten kaunis Salome on. Salome tulee terassille ja kuulee Jokanaanin julistavan Ihmisen pojasta ja haluaa tavata hänet. Salome käyttää hyväkseen Narrabothin ihastumista ja saa hänet päästämään Jokanaanin vankilastaan.  

Jokanaan julistaa tuomiota valtaapitävien rappiolle ja turmeltuneisuudelle, Salome lumoutuu, alkaa himoita Jokanaania ja haluaa suudella tätä. Jokanaan torjuu hänet ja palaa vankilaansa. Epätoivoinen Narraboth tappaa itsensä.  

Herodes houkuttelee Salomea tanssimaan ja lupaa hänelle palkinnoksi mitä Salome vain haluaa.   

Silloin Salome esittää tanssin, jonka aikana hän riisuu seitsemän huntua, ja kertoo sitten haluavansa palkkioksi Jokanaanin pään hopeavadilla. Herodes tarjoaa mitä tahansa muuta, mutta Salome vaatii häntä pitämään lupauksensa. Ja niin tuodaan pian hopeatarjottimella profeetan pää. Nyt Salome saa himoitsemansa suudelman. Mutta Herodes antaa sotilailleen käskyn tappaa Salome. 

Edes Straussin tasoiselta ammattilaiselta uudenlaisen oopperan säveltäminen ei käynyt hetkessä. Nyt tarvittiin uusia värejä ja uutta tyyliä. Strauss käytti kaiken ajan, mitä kapellimestarin työltä vain jäi, ja heinäkuussa 1905 Salome oli valmis. Vielä tosin jäi sävellettäväksi monien mielestä oopperan paras osa: Seitsemän hunnun tanssi.  

Partituurista ei todellakaan puuttunut väriä, ja sen myönsi Strauss itsekin: ”Olin pitkään arvostellut sitä, että oopperoista, jotka pohjautuivat itämaisiin tai juutalaisiin aiheisiin, puuttui oikeaa itämaista väriä  ja valoa. Tämä inspiroi minua todella eksoottisiin harmonioihin, jotka kipinöivät erityisesti oudoissa kadensseissa. Pyrkimys karakterisoida henkilöt niin selkeästi kuin mahdollista johti kahden sävellajin käyttämiseen päällekkäin, sillä puhtaasti rytmillinen luonnehdinta, jota Mozart käyttää niin nerokkaasti, ei minusta tuntunut riittävältä ilmaisemaan Herodeksen ja Nasarealaisen vastakkaisuutta.” 

Sen verran tulenarka aihe Salomessa oli, että Strauss ei tarjonnut sitä vanhoilliseen Wieniin, vaan Dresdeniin. Sinne se otettiinkin esitettäväksi, mutta musiikin modernius osoittautui ongelmaksi. Näin Strauss muisteli myöhemmin harjoituksia:  

”Ensimmäisessä läpimenossa pianon säestyksellä laulajat antoivat nuottinsa takaisin johtajalle, kaikki paitsi Herodeksen esittäjä. Hän selitti jo osaavansa ulkoa koko roolin. Bravo! Tämän vuoksi muut alkoivat hävetä ja nyt harjoittelu todella käynnistyi. Harjoitusten aikana sopraano rouva Wittich meni kuitenkin lakkoon, sillä roolihahmo oli 16-vuotias, mutta hänellä piti olla Isolden ääni orkestroinnin paksuuden vuoksi. ’Näin ei kerta kaikkiaan kirjoiteta, Herr Strauss’, hän sanoi. ’Joko toinen tai toinen asia.’”  

Lopulta päästiin sopuun ja Wittich lauloi roolin, olihan se aivan liian hyvä hylättäväksi. Orkesterikin oppi uuden tyylin kuunnellessaan Straussin ohjeita: ”Tämä on aivan liian lempeää, tarvitaan villieläimiä tähän kohtaan… orkesterissa pitää puhjeta todellinen mellakka. Ei mitään hienotunteisuutta laulajia kohtaan.” Yksittäisillä muusikoilla oli kuitenkin vaikeuksia. Oboisti valitti Straussille, että eräs kohta onnistuu ehkä pianolla, mutta ei oboella. Strauss vastasi, että oboisti on väärässä: ei se onnistu pianollakaan.  

Niin paljon vaikeuksia teoksessa oli, että ensi-iltaa ehdotettiin siirrettäväksi. Strauss ilmoitti antavansa oopperan siinä tapauksessa Leipzigiin tai Wieniin, ja tällaisen kiristyksen tuloksena Salome saatiin ensi-iltaan Dresdenissä 9. joulukuuta 1905. Kantaesitys oli loistava menestys ja Strauss sai tulla kumartamaan 38 kertaa. Ja loppu on historiaa: pian perässä seurasivat Elektra, Ruusuritari ja moni muu menestysteos. Salome oli ratkaiseva heräte Richard Straussin uralle. Hänestä tuli yksi 1900-luvun keskeisistä oopperasäveltäjistä 15 oopperallaan.  

Salome sensuurin hampaissa

Salomen vastaanotto oli kyllä kiittävä, mutta aivan helppoa sen sulattaminen ei ollut. ”Hovioopperamme taiteilijoita vaivaa nyt ainakin yhtä ankara pääsärky kuin aikoinaan Tristanin ja Isolden kantaesityksen aikana”, eräässä arviossa todettiin. ”Strauss on antanut sellaisia pähkinöitä purtavaksi, että niiden rinnalla Tristan tuntuu yhtä helpolta kuin Flotowin Martha.”

Hätkähdyttävästä Salomesta tuli niin suuri menestys, että kolme viikkoa myöhemmin se oli otettu kymmeneen teatteriin. Lehdissä oli kuitenkin kiistelyä, kirkko vastusti ja Salomen moraalittomuutta paheksuttiin. Kerrotaan, että Saksan keisari sanoi Salomen aiheuttavan Straussille vahinkoa. Strauss vastasi, että sillä vahingolla hän oli jo hankkinut talon Garmischista. Korvaukseksi mielipahasta Strauss muuten sävelsi sittemmin keisarille kaksi sotilasmarssia. 

Wienissä Salomea ei uskallettu esittää lainkaan, sillä piispan mielestä ”seksuaalipatologian alueelle kuuluvien tapausten esittäminen ei ole hovinäyttämöllemme sopivaa.” Wieniläisten piti siis matkustaa Graziin katsomaan kohuoopperaa, ja siellä sen näkivät muiden muassa Arnold Schönberg, Alban Berg ja Giacomo Puccini. Puccinia Salome ei vakuuttanut, Gustav Mahler taas kirjoitti, että ”Salome on aivan ilmeisesti neron työtä, hyvin voimakas, ja ilman muuta yksi meidän aikojemme tärkeimpiä teoksia.”

Asiantuntijoiden kiitoksista huolimatta Salome joutui jatkuvasti sensuurin hampaisiin. Kun se esitettiin ensimmäistä kertaa Englannissa, siitä nähtiin peräti merkillinen muunneltu versio: kaikki raamatulliset viittaukset oli poistettu, joten Johannes Kastajasta tuli Mattaniah ja toiminta tapahtui Kreikassa eikä näyttämöllä tietenkään näkynyt irtileikattua päätä. New Yorkin Metropolitanissa Salome synnytti 1907 sellaisen skandaalin, että ensimmäisen esityksen jälkeen teos vedettiin pois ohjelmistosta.

Skandaaleja aiheutti paitsi tarina, myös Straussin musiikin ennenkuulumaton tehokkuus. Erityisen tärkeässä osassa on orkesteri. Se on poikkeuksellisen suuri kuusine käyrätorvineen, kaksine harppuineen ja monine lyömäsoittimineen. Nyt etsittiin orkesterinkäytön rajoja, ja sointi onkin paikoin todella massiivinen. Itse asiassa Strauss halusi kuitenkin orkesterin soittavan selkeästi ja antoi ohjeeksi johtaa Salomea kuin se olisi Mendelssohnia. No, eihän se mitään Mendelssohnia ole, ja Strauss joutui itsekin myöntämään, että kapellimestari saa olla tyytyväinen, jos 40 prosenttia laulusta kuuluu.

Seitsemän hunnun tanssi: stripteasea ja sensaatioita

Salomen orkesterinumeroista tunnetuin on Seitsemän hunnun tanssi. Myöhemmältä ajalta olevan Straussin tekstin mukaan siinä kuvattiin yksityiskohtaisesti, miten Salome tanssii, millaisia asentoja hän ottaa ja missä vaiheessa hän ottaa hunnun kerrallaan pois. Tosin Straussin kuvauksessa annetaan oikeat riisumiskohdat vain viidelle hunnulle. Itse asiassa Wilden näytelmässä Salomen alastomuus oli varsin rajoitettua. Salome sanoo tanssiin valmistautuessaan: ”Odotan kunnes orjani ovat tuoneet minulle parfyymiä ja seitsemän huntua, ja ottaneet jalasta sandaalini.” Missään näyttämöohjeissakaan ei puhuta muusta riisuuntumisesta, joten Salome siis oikeastaan pukee hunnut vaatteiden päälle.

Tanssin esitykset kehittyivät aina vain hätkähdyttävämpään suuntaan, mistä Strauss itse ei pitänyt. Hänen mukaansa Salomea pitäisi näytellä yksinkertaisin elein ja hän muistutti ”itämaisten naisten arvokkaasta esiintymisestä”.

Millainen Salomen tanssin oikein pitäisi olla? Gustave Flaubert kuvasi ennen Wilden näytelmää ilmestyneessä kertomuksessaan Salomen tanssia näin: ”Hän taipui puolelta toiselle kuin kukka tuulessa. Hänen korvakorunsa keinuivat ilmassa, silkki hänen selässään kimalsi valossa ja hänen käsivarsistaan, jaloistaan ja vaatteistaan välähteli kipinöitä, jotka sytyttivät miehet tuleen. Taivuttamatta polviaan hän levitti jalkansa ja kumartui niin alas, että poski kosketti lattiaa.”

Varhaiset Salomen roolin esittäjät käyttivät tanssissa usein sijaisnäyttelijää, mutta nykyisin Salomen roolin tulkitsijat esittävät tanssin yleensä itse. Salomen alastomuuden aste on vaihdellut. Toisinaan viimeisenkin hunnun jälkeen laulajalla on vaatteita päällään, jotkut taas riisuuntuvat täysin, kuten Maria Ewing Los Angelesin oopperan vieraillessa Savonlinnassa vuonna 2001.

Stripteasen yhdistyminen korkeakulttuuriin on nykyaikanakin hätkähdyttävä asia. Miten tässä ohjauksessa asia on ratkaistu? Sitä en kerro, sillä ratkaisu on parasta nähdä ilman ennakko-odotuksia.

Yksi kuuluisimpia ja myös ensimmäisiä myös tanssin itse esittäneitä Salomeja oli Aino Ackté. Hän näki oopperan Kölnissä 1906 ja päätti heti saada roolin itselleen. Mutta miten? Ackté keksi hyvinkin salomemaisen keinon ja lähti tapaamaan Richard Straussia: ”Voisi olla hyvä, jos hän esimerkiksi rakastuisi minuun”, kertoo Aino Ackté suunnitelmastaan. Ei onnistunut, Aino myöntää: ”Strauss ei rakastunut ollenkaan, vaikka kiemailin erittäin taitavasti ja varovaisesti.” Onneksi Strauss sentään totesi Ainon laulettua, että esitys oli suurenmoinen.

Pelkkä laulu ei riittänyt kovassa kilpailussa ja niin Aino Ackté päätti panostaa Seitsemän hunnun tanssiin koreogafin avustuksella. Hän myönsi muistelmissaan, ettei hänellä ollut aavistustakaan tanssimisen tekniikasta, mutta ”tanssi oli luonnossani samoin kuin liikehtiminen ja ilmehtimiskyky ja näin me sommittelimme Salomelle esityksen, joka alkoi itämaalaisella, veltolla vääntelehtimisellä ja päättyi mielettömään pyörintään.” Ja tulihan siitä roolista uskaliaine tansseineen sensaatio etenkin Lontoossa. Tapaus se oli Suomessakin, sillä Aino Ackté toi Salomen kansallisteatteriin jo 1911. Helsingin Sanomien mukaan ”kuulija kerrassaan typertyy, siksi oudosti ja hämmästyttävästi teos vaikuttaa.” Aivan varauksetta ei Salomea täälläkään sulatettu, sillä katsottiin että ”Strauss oli antanut oopperalle suunnan, joka ei voi olla vastenmielisyyttä herättämättä.”

Salome uudesta näkökulmasta

Nyt Kansallisoopperassa esitettävän tuotannon on ohjannut maineikas Christof Loy, jonka osaamisen täällä todisti jo upea Tosca, joka sai ensi-iltansa 2018. Voin vakuuttaa, että tällä kertaa yllätytte monta kertaa, ainakin jos muistatte millainen Salomen tarina alkuperäisen näytelmän ja libreton mukaan on. Christof Loy haluaa kertoa tarinan eri tavoin ja tuoda uuden näkökulman, siksi monet asiat tapahtuvatkin toisin, kuin odotetaan.

Kaikki on kuitenkin tässä esityksessä erittäin johdonmukaista ja tarkkaan harkittua. Katsokaapa vaikka kaoottisen tuntuisia kohtauksia, joissa jokaisella on kuitenkin aivan täsmälleen mietityt liikkeensä. Kuva Salomen luonteesta muuttuu, samoin käsitys hänen seitsemän hunnun tanssistaan, jossa kiihkeä musiikki saakin nyt uuden merkityksen. Ainakin itse koin mielihyvää juuri ohjauksen ratkaisujen yllättävyydestä, sillä mikään ei ollutkaan samanlaista kuin meidän aikaisemmissa tulkinnoissamme. Juuri siksi tämä kerrassaan loisteliaasti laulettu ja soitettu Salome on niin ilahduttava.

Nyt kuulostaa siltä, että tuolla salissa suuri ja värikäs orkesteri jo virittelee soittimiaan. Lähdetään siis seuraamaan Herodeksen dramaattisesti päättyviä syntymäpäiviä.