Historian kuluessa on nähty monta kertaa, miten roisto nousee valtion johtoon. Mutta minkä ihmeen takia 1300-luvun kukoistavassa Genovan kaupungissa olisi valittu johtajaksi juuri merirosvo, niin kuin Simon Boccanegran sanotaan olevan?

Tätä kysymystä lähdemme nyt selvittämään. Samalla voimme yrittää saada selville, mitä tässä mutkikkaassa tarinassa oikeastaan tapahtuu. Katsotaan lisäksi löytyisikö syy siihen, miksi tarinaltaan pahamaineisen vaikeaselkoinen ooppera on kuitenkin niin arvostettu.

Simon Boccanegran juonta voi pitää epätodennäköisenä, mutta sillä on vankka pohja historiassa. Vuonna 1339 Genovan tasavallan dogeksi eli vaaleilla valituksi johtajaksi nimitettiin todellakin Simon Boccanegra. Hänen tiedetään yrittäneen saada sopuun patriisit ja plebeijit, jotka tässä yhteydessä tarkoittavat lähinnä ylimystöä ja kansaa. Yritystä ei helpottanut, että myös patriisien sisäpiirissä oli toisiaan vastaan kamppailevia ryhmiä, kuten Guelfit ja Ghibellinit. Viiden vuoden kuluttua Simon Boccanegra jätti Genovan ja vetäytyi Pisaan. Kymmenen vuotta myöhemmin hänet valittiin uudelleen dogeksi, ja hän onnistui karkottamaan kapinoitsijat. Genovassa koitti rauhan ja vaurauden ajanjakso, mutta Boccanegralla oli vastustajansa. Vuonna 1363 hän kuoli, ja kuoleman kerrotaan johtuneen myrkytetystä viinistä.

Tällaisesta henkilöstä innostui espanjalainen näytelmäkirjailija Antonio García Gutiérrez, jonka teksteistä nykyisin tunnetaan parhaiten Trubaduuri Verdin säveltämänä oopperana. Gutiérrezin mielestä todellisen Boccanegran tarina oli muuten hyvä, mutta siinä ei ollut riittävästi merirosvoja, kadonneita lapsia, väärällä nimellä esiintyviä henkilöitä, yllättäviä sukulaisuussuhteita vihollisten välillä, kidnappauksia ja mustasukkaisuutta. Niinpä Gutiérrez lainasi Simon Boccanegralle tämän veljeltä Egidiolta merellisen ammatin, ja näin hänelle tuli jännittävämpi menneisyys.

Simon Boccanegraa on nimitetty usein ”merirosvoksi”, mutta oikeasti hän – tai siis hänen veljensä – oli ”corsaro”, jolla tarkoitetaan pikemminkin meriupseeria, joka kaappasi vihollislaivoja valtion palkkaamana sotilaana. Meidän tekstityksessämme käytetään kelpo suomennosta ”kaapparikapteeni”.

Gutiérrez keksi Boccanegran elämäntarinaan paljon muutakin jännittävää, kuten rakkaussuhteen vastustajan tyttären kanssa ja lapsen, joka kuitenkin katoaa peräti 25 vuoden ajaksi. Tässä alkoi jo olla koossa ainekset kunnon melodraamaan. Oopperassa näytelmä sai lyhyesti kerrottuna seuraavanlaisen muodon:

Prologissa Simon Boccanegra valitaan Genovan johtajaksi. Kaikki on hyvin, paitsi että häntä vastustaa Fiesco, jonka tyttären kanssa Boccanegralla on ollut suhde ja sen seurauksena lapsi. Nyt tytär on kuollut ja lapsi kadonnut.
Ensimmäisen näytöksen alkaessa siirrytään ajassa 25 vuotta eteenpäin. Boccanegralla on vielä enemmän vastustajia ja hänen murhaamistaan suunnitellaan. Kadonnut tytär on sattumalta päätynyt tuntemattomana orpona Fiescon kasvatiksi, mikä selviää Boccanegralle ensimmäisen näytöksen alussa. Lopussa asia ilmenee myös Fiescolle, ja juuri löydetyn sukulaisuuden myötä miesten erimielisyydet unohtuvat. Kaikki on hyvin, paitsi että muuan katala Paolo on jo ehtinyt myrkyttää Boccanegran.

Ihan perusoopperaa siis. Mikä tässä nyt on niin vaikeaa? No, esimerkiksi se, että lähes kaikki ihmiset esiintyvät alussa ja lopussa eri nimillä, ja kaksi henkilöä taas jakaa saman nimen. Sitten on myös henkilö nimeltä Lorenzo, josta puhutaan, mutta joka ei koskaan vaivaudu saapumaan näyttämölle. Ehkä kuitenkin eniten sekaannusta aiheuttaa se, että prologin Fiesco esiintyy ensimmäisestä näytöksestä alkaen Andrea Grimaldina. Hänen kasvattityttärensä Amelia taas on oikeasti Fiescon Maria-nimisen tyttären Maria-niminen tytär. Jostain syystä tämä oikea henkilöllisyys ei paljastu kaikille, vaikka se ilmenee Boccanegralle jo ensimmäisen näytöksen alussa, ja siksi Amelian rakastettu nähdessään Amelian yhdessä Boccanegran kanssa kuvittelee mustasukkaisena heillä olevan jotain meneillään.

Murhayritykset ja kavalat suunnitelmat saattaisivat jäädä tapahtumatta, jos Amelia tulisi kertoneeksi kaikille, että hän on oikeasti Boccanegran tytär ja Fiescon tyttärentytär. Ooppera kylläkin jäisi silloin varsin lyhyeksi, joten parempi näin.

Eräs Verdin aikalaiskriitikko tuskin liioitteli kirjoittaessaan, että oli lukenut libreton kuusi kertaa ennen kuin sai selville, mitä oopperassa tapahtuu. Mutta mikään huono libretto tämä ei missään nimessä ole. Se nimittäin täyttää hyvin yhden libreton keskeisistä tehtävistä: se innoittaa säveltäjää tarjoamalla jännitteisiä tilanteita, dramaattisia käänteitä, ristiriitaisia henkilöhahmoja ja vahvoja tunnelmia.

Sokkeloisen juonen takana tarina esittää myös tärkeitä kysymyksiä. Voiko vallankäyttäjä toimia irrallaan omista tunteistaan? Kenen puolelle hänen pitäisi asettua, kun vastakkain ovat valtion etu, sukulaisuus ja rakkaus?

Verdiä epäilemättä kiehtoivat myös tarinassa esiintyvät vastakkaisten tunnetilojen törmäykset. Prologissa Boccanegra löytää rakastettunsa kuolleena juuri samalla hetkellä, kun häntä juhlitaan uutena dogena: palatsissa koetaan tragedia, ulkona juhlitaan rytmikkään marssin tahdissa. Samanlainen tunteiden vastakkainasettelu tekee loppukohtauksesta vaikuttavan: kansa juhlii uutta dogea ja avioliitto saa siunauksensa samalla kun Boccanegra kuolee myrkytettynä.

Eipä ole ihan helppo tehtävä saada näitä ristikkäisiä tunteita soimaan musiikissa. Haaste on varmasti kiehtonut Verdiä, ja hänen sävellystaitonsa kyllä riittivät näinkin mahdottomaan tehtävään.

Gutiérrezin näytelmä tuli Giuseppe Verdin mieleen siinä vaiheessa, kun hän etsi Sisilialaisen vesperin jälkeen uutta aihetta. Venetsian La Fenice -ooppera halusi uuden oopperan keväälle 1857, ja Verdi ja hänen luottolibretistinsä Francesco Maria Piave muokkasivat libreton Gutiérrezin näytelmästä.

Ooppera syntyi verdimäisellä vauhdilla, ja ensi-iltaan päästiin 12.3.1857. Millainen menestys siitä tuli? Annetaanpa Verdin itsensä kertoa: ”Boccanegra oli Venetsiassa melkein suurempi fiasko kuin La Traviata. Kuvittelin tehneeni jotain hyvää, mutta nyt näyttää siltä, että minut on ymmärretty väärin”.

Simon Boccanegrasta ei pidetty, ja se jäi pois ohjelmistosta. Verdi tiesi kyllä, että siinä oli paljon säilyttämisen arvoista. Niinpä hän ryhtyi jo 23 vuoden kuluttua uudistamaan sitä. Tehtävä ei ollut aivan helppo. Näin Verdi kirjoitti: ”Partituuri on nykyisellään mahdoton. Kokonaisuus on liian murheellinen, ja ainakin toinen näytös pitäisi uudistaa kokonaan ja saada vaihtelevammaksi.”

Verdin ideat näytöksen elävöittämiseksi ulottuivat metsästyskohtauksesta taisteluun afrikkalaisia merirosvoja vastaan. Näytöksen pelastajaksi hän keksi lopulta todellisen historiallisen tapahtuman. Soneteistaan tunnettu runoilija Francesco Petrarca oli lähettänyt aikanaan kirjeen sekä Simon Boccanegralle että Venetsian dogelle ja varoittanut heitä veljessodasta. Yhtenäistä Italiaa kannattanut Verdi kiinnostui aiheesta ja suunnitteli kohtauksen, jossa Boccanegra esittelee neuvostolle Petrarcan kirjettä. Uutta kohtausta kirjoittamaan hän sai Arrigo Boiton, joka juuri teki hänelle librettoa Shakespearen Otellosta. Verdi varoitti libretistiään teoksen ongelmista: ”Myönnän että pöytä heiluu, mutta jos säädämme jalkoja hiukan, luulen että se pysyy pystyssä.”

Uusi ensimmäisen näytöksen loppuun sijoittuva kohtaus olikin erinomainen, ja lopputulosta pidetään jopa yhtenä Verdin koko tuotannon huipennuksista. Muut tekstiuudistukset olivat pienempiä, mutta musiikissa tapahtui paljon. Verdi teki nyt oopperasta yhtenäisempää musiikkidraamaa, sävelsi uuden alkusoiton ja sai musiikillaan kuvattua henkilöhahmoja entistäkin paremmin.

Uudistetusta Simon Boccanegrasta tuli suuri menestys, kun se esitettiin Milanon La Scalassa 24.3.1881. Uusittu Boccanegra jäi kuitenkin harvinaisuudeksi. Syynä taisi olla lähinnä se, että oopperataloilla oli niin suuri määrä Verdi-klassikkoja valittavana. Kaiken lisäksi perässä pian tulivat vielä mestariteokset Otello ja Falstaff.

Suomessakaan Simon Boccanegrasta ei tullut kantaohjelmistoa. Se toteutettiin Kansallisoopperassa ensimmäisen kerran vasta vuonna 1987, ja sen jälkeen se on tehty Tampereella vuonna 2000. Nyt koetaan siis vasta Suomen kolmas Simon Boccanegra, joka toteutetaan kolmen oopperatalon yhteistyönä.

Simon Boccanegran jääminen näinkin harvinaiseksi johtunee juuri juonen mutkikkuudesta. Sen vuoksi tätä oopperaa ei kuitenkaan kannata jättää kokematta. Tarinan kärryiltä voi nimittäin aivan huoletta pudota ja antautua musiikin vietäväksi. Se on aivan parasta Verdiä. Ja kun tässä miehityksessä näyttämöllä vielä hehkuvat todelliset suuret Verdi-äänet, ei ihmisten sukulaisuussuhteiden saloja edes ennätä ihmetellä.
Musiikki on suurenmoista, sillä uudistaessaan Boccanegraa Verdi oli aivan taitojensa huipulla. Hän pystyi sulattamaan täysin yhteen varhaisemman oopperansa ja uuden tyylinsä.

Heti alkusoitosta lähtien ilmenee Verdin oopperoille tyypillinen teokselle ominainen sävy, la tinta. Kun toisessa Gutiérrezin näytelmään perustuvassa oopperassa eli Trubaduurissa tuo väri muodostui rytmistä, kiihkeästä uhmakkuudesta, sankarillisuudesta ja tenoriäänestä, tässä perussävynä on pikemminkin melankolia ja tummuus. Se kuuluu jo äänialoissa, sillä hallitsevana ovat matalat miesäänet. Vastapainona on Amelian musiikin keveys ja viattomuus. Perussävyssä on kuultu myös merellisyyttä, ja alkusoittokin tuntuu kuvastavan meren aaltoilua.

Musiikillisia kohokohtia on runsaasti, heti prologissa Boccanegran ja Fiescon kohtaaminen on tehokas. Erityisesti prologin lopetus on kiinnostava, sillä siinä rinnastuu kaksi täysin vastakkaista tunnetilaa väkijoukon riemuitessa ulkona ja Boccanegran kohdatessa sisällä tragedian.

Ensimmäinen näytös alkaa ihastuttavalla alkusoitolla, jossa Verdi maalaa hienostuneilla orkesteriväreillä puutarhanäkymän, auringonnousun ja meren kimalluksen. Kun Boccanegran ja Amelian duetossa paljastuu, että he ovatkin isä ja tytär, tunteet ovat luonnollisesti vahvoja. Musiikki paljastaa vallankäyttäjän ulkoasun alla piilevän tuntevan ihmisen. Leikkaukset tunnetilasta toiseen ovat tässä äärimmäisen nopeita: suoraan tyttären kohtaamisen euforiasta siirrytään konfliktiin Paolon kanssa ja katalaan kaappaussuunnitelmaan.

Oopperan musiikillinen huipennus koetaan ensimmäisen näytöksen loppupuolella. Kohtauksessa kuullaan Verdin tehokkainta orkesterimusiikkia, neuvoston huoneeseen kuuluu ulkoa väkijoukon kiihkeitä ääniä, joissa vaaditaan kuolemaa patriiseille, trumpetteja, jännitystä luovia äkillisiä hiljaisuuksia, väkivaltaa Adornon hyökätessä Boccanegran kimppuun, ja lopulta Boccanegran vaikuttava vetoomus rauhan puolesta. Auvoisiin tunnelmiin ei näytöstä voi päättää, ja siksi se loppuu Amelian kaappaajan kiroukseen. Kuoro toistaa kirouksen pahaenteisen hiljaa, ja vasta sitten orkesterin musertava purkaus päättää näytöksen. Vastustamaton lopetus on omiaan aikaansaamaan kuulijoissa kylmiä väreitä. Verdi on nyt aivan parhaimmillaan.
Ensimmäisen näytöksen loisteliaan lopetuksen ainoa varjopuoli on, että mitään tehokkaampaa ei enää voi seurata. Mutta edelleen kuullaan puhuttelevaa musiikkia oopperan loppuun saakka. Sitä on esimerkiksi viimeisessä näytöksessä Fiescon ja Boccanegran välienselvittelyssä.

Verdin musiikki tekee hahmoista täysiä, eläviä ihmisiä. Kun Simon Boccanegra on sekä valtiomies että kriisien keskelle joutuva ihminen, myös musiikissa yhdistyvät kauneus, herkkyys ja voima. Lopussa Verdi keskittyy hänen jäähyväisiinsä maailmalle. Boccanegra kuolee, mutta hän voi kuolla onnellisena: hänen elämänsä jatkuu tyttären kautta ja se jatkuu hänen kaupunkinsa kukoistuksen kautta.

Kuten tämän tuotannon ohjannut Pierre Audi sanoo, tarina on lopulta ajaton ja yksinkertainen. ”Se on tarina miehestä, joka nousee valtaan, vaikka ei sitä halua. Kun hänen matkaansa seuraa, ei tarvitse ymmärtää yksityiskohtia, pitää vain nähdä, miten valta eristää ihmisen hänen omista tunteistaan ja omasta elämästään. Boccanegran yksinäisyyden voi kuulla musiikissa ensimmäisestä viimeiseen nuottiin.”

Astutaan siis saliin, unohdetaan todellisuus hetkeksi ja antaudutaan väkevän lavastuksen, suurten äänien ja Verdin musiikin hurmattaviksi!