Kuka kirjoitti näytelmän Pohjalaisia? 

Lähdetään liikkeelle 110 vuoden takaa. Keväällä 1914 Kansallisteatterille toimitettiin ilman tekijän nimeä näytelmäkäsikirjoitus nimeltään Pohjalaisia, ja vasta pari viikkoa ennen ensi-iltaa kirjoittajaksi mainittiin toimittaja Artturi Järviluoma. Kun näytelmästä tuli valtava menestys, alettiin ihmetellä, miten täysin kokematon kirjailija oli ensimmäisellä yrittämällä pystynyt tekemään näin eheän ja vetoavan draaman. Huhut alkoivat kiertää, että hänen käsiinsä olisi päätynyt jonkun tuntemattoman kirjoittajan näytelmä.  

Järviluoma ei kertonut käyttäneensä lähteitä: hänen mukaansa näytelmä vain syntyi sortokauden ilmapiiristä. Periaatteessa onkin mahdollista, että aikakauden henki ottaa ihmisen välikappaleekseen ja merkittävä teos syntyy kuin huomaamatta. Se olisi Pohjalaisten tapauksessa kuitenkin kirjallinen ihme, sillä laajan ja huolella rakennetun näytelmän kirjoittaminen eri versioineen tapahtui vain kahdessa kuukaudessa syksyllä 1913.  

Näyttää siis hyvinkin mahdolliselta, että Järviluomalla on ollut lähdemateriaalina jokin näytelmä, jonka tekijä oli jo poissa. Aikanaan arveltiin pohjatekstin tekijäksi Järviluoman härmäläistä  huonetoveria tai häntä ylioppilaaksi auttanutta kotiopettajaa, joka olisi antanut näytelmän nuorisoseurassa toimineelle Järviluomalle esittämistä varten. Sittemmin tuo salaperäinen näytelmäkirjalija olisi kuollut keuhkotautiin.  

Vakavasti otettavia ehdokkaita ei kuitenkaan ilmaantunut. Vasta paljon myöhemmin on nostettu esiin eräs alahärmäläinen opettaja ja toimittaja, joka oli opiskellut yliopistossa ja kuollut vuonna 1904 tuberkuloosiin. Olisiko hän voinut olla huhuissa mainittu kotiopettaja? Näytelmän tapahtumat ja henkilöt viittaavat hänen kotiseudulleen ja lähipiiriinsä, mutta tällekään oletukselle ei löydy yhtään kirjallista todistetta.  

Oopperan tapahtumat 

Pohjalaisia-näytelmän kirjoittajan arvoitus jää siis ratkeamatta. Ainakin tiedetään, että juuri Järviluoma lopulta muotoili draaman sellaiseksi, jona me sen tunnemme. Tällainen siitä tuli lyhyesti kerrottuna:  

Ollaan Etelä-Pohjanmaalla 1800-luvun puolivälissä. Vallesmannin ja kansan välillä on ristiriita. Se tulee näkyväksi, kun Vallesmanni pidättää Antin. Hän oli puukottanut suutaria, joka oli levittänyt ilkeitä puheita Antin rakastetusta Maijasta. Anttia ollaan nyt viemässä tuomiolle. Tilanne on vakava, mutta on mukana huumoriakin, kun Kaisa läksyttää humalassa toikkaroivia Salttua ja Kaapoa. Konflikti kiristyy, kun Vallesmanni nöyryyttää Jussia vaatimalla häntä ottamaan hatun pois päästä. Jussille vapaus on niin tärkeä, että hän katkaisee Vallesmannin ruoskan.  

Liisa laulaa kansanlaulua ja pian Jussi huomaa, miten kirkkaina Liisan silmät hohtavat. Liisa ja Jussi löytävät toisensa, Maija taas päättää avustaa Antin karkuun. Yksi komeimmista kohtauksista koetaan, kun hurjat häjyt tulevat. He vaativat talosta lammasta, ja riita ratkaistaan painiottelulla. Jussi voittaa, sovinnon kättä lyödään ja häjyt lähtevät. Samalla huomataan, että Antti on karannut.  

Vallesmanni pitää kuulusteluja Antin karkaamisen vuoksi, mutta tilanteesta ei saada selvää. Koska Antti on viimeksi nähty Jussin kanssa, Vallesmanni syyttää Jussia karkaamisesta ja lyö häntä ruoskalla. Jussi katkaisee kahleensa ja iskee Vallesmannia puukolla. Vallesmanni ehtii kuitenkin ampua Jussia.  

Leevi Madetojasta kehkeytyy oopperasäveltäjä

Näytelmä käsitteli kansaa, ja siinä on jo yksi hyvä syy sen suosioon. Toinen syy oli musiikki. Jo ennen oopperaa Pohjalaisia oli lähes laulunäytelmä, sillä Järviluoma sijoitti siihen Toivo Kuulan vuonna 1907 keräämiä eteläpohjalaisia kansanlauluja. Lauluista tuli olennainen osa esitystä, ja tämä on selvästi Järviluoman omaa ansiota, ei mahdollisen pohjatekstin tekijän.

Laulujen tekstit eivät muuten tulleet näytelmään ja myöhemmin oopperaan aivan siinä muodossa, missä ne oli tallennettu. Hienoin lauluista on Tuuli se taivutti koivun larvan, ja näytelmässähän Antti laulaa, että ”minä vain istuin ja lauleskelin heilini kamarissa”. Alkuperäinen Kuulan tallentama muoto antoi hiukan paheellisemman kuvan tapahtumista: ”Minä se juon ja remmastelen mun henttuni kamarissa”.

Näytelmä sai ensi-iltansa Kansallisteatterissa syksyllä 1914 ja pian sen ottivat ohjelmistoonsa teatterit kautta Suomen. Aikalaiset osasivat tietenkin lukea rivien välistä, ja niin Vallesmanni sai edustaa sortovaltaa ja rehdit talolliset Suomen kansaa, joka vielä katkaisisi kahleensa ja saavuttaisi itsenäisyyden.

Ensimmäisenä menestysnäytelmän oopperamahdollisuudet näki tenori Väinö Sola. Hän ehdotti aihetta Toivo Kuulalle, olihan musiikki Kuulan tallentamaa. Kuula ei kuitenkaan innostunut, ja hänen puolestaan aihetta saattoi tarjota Leevi Madetojalle.

Oulussa syntynyt Madetoja oli jo kohoamassa sukupolvensa johtavaksi säveltäjäksi. Hän oli vaatimattomista oloista, ja hänen musiikillinen varhaiskoulutuksensa oli jäänyt puutteelliseksi. Madetoja oli kuitenkin opiskellut Helsingin yliopistossa ja musiikkiopistossa ja saanut sävellysopetusta myös Jean Sibeliukselta. Läpimurtonsa Madetoja teki ensimmäisessä sävellyskonsertissaan vuonna 1910. Sen jälkeen hän haki vielä uusia vaikutteita Pariisista ja Wienistä.

Jo ensimmäisissä teoksissaan Madetoja osoitti luontaista kykyä orkesterinkäsittelyyn ja laajoihin muotoihin, ja sinfonioiden alalla hän olikin aikansa suomalaisista säveltäjistä ainoa Sibeliuksen veroinen. Vuonna 1916 oli valmiina ensimmäinen sinfonia ja kaksi vuotta myöhemmin valmistui toinen. Kun tuotannossa oli myös runsaasti lauluja, siirtyminen oopperaan oli luontevaa.

Madetojan suunnitellessa oopperaa Suomessa elettiin vaikeita sisällissodan ja sen jälkiselvittelyjen aikoja. Tilanne oli verrattavissa Pohjalaisten tarinaan: vapaus oli saavutettu mutta siitä oli maksettu kalliisti. Aika oopperan synnylle oli siis otollinen.

Madetoja alkoi kirjoittaa librettoa itse, ja siihen hänellä oli hyvät edellytykset. Hänellä oli kirjallista sivistystä, hän liikkui runoilijapiireissä ja hänen puolisonsakin oli aikansa johtaviin runoilijoihin kuulunut L. Onerva. Madetoja onnistuikin erinomaisesti ensimmäisessä libretossaan. Hän pystyi tekemään laajasta näytelmästä oopperatekstin, jossa tapahtumat etenevät vääjäämättömästi kohti tragediaa. Paikoin libretto on jopa parempi kuin alkuperäinen näytelmä.

“Kansallisooppera“ näkee päivänvalon vuonna 1924

Tekeillä oli kansallinen ja kansanmusiikkia käyttävä ooppera. Silti Madetoja lähti syksyllä 1920 etsimään uusia vaikutteita Pariisista. Hän kuuli aikansa moderneinta ranskalaista musiikkia sekä Stravinskia. Näin kansallinen aihe sai moderneja kansainvälisiä vivahteita, mikä on yksi syy siihen, että Pohjalaisia on kestänyt aikaa niin hyvin.  

Kesällä 1923 orkesteripartituuri oli valmis. Sen jälkeen piti vielä kiireesti tehdä pianosovitus, jotta teosta päästiin esittelemään Suomalaisen Oopperan johtokunnalle. Esitettäväksi oli nimittäin tarjolla muitakin uusia suomalaisia oopperoita, joista Pohjalaisten kanssa kilpaili ennen kaikkea Aarre Merikannon Juha. Se oli kuitenkin vaikeampi esitettävä eikä aihekaan sopinut yhtä hyvin vastaitsenäistyneen kansakunnan rakentajaksi. Pohjalaisia oli Suomalaiselta Oopperalta itsestään selvä valinta. Valitettavasti näytti siltä, että Suomeen mahtui vain yksi mestariteos kerrallaan, joten  Merikannon Juha jäi esittämättä vuosikymmeniksi. Erikoista kylläkin, myös Madetoja innostui säveltämään Juhan ja loi toisen hienon oopperan, joka sittemmin on jäänyt aivan aiheetta unohduksiin.  

Pohjalaisia oli tulossa ensi-iltaan syksyllä 1924, ja odotukset olivat korkealla. Ennakkokiinnostusta lisäsi vielä Madetojan ooppera-aiheista tekemä orkesterisarja. Se kantaesitettiin maaliskuussa 1924 Bergenissä, joten ensimmäisen kerran “Suomen kansallisoopperan” musiikkia sai kuulla norjalaisyleisö.  

Lokakuussa 1924 Pohjalaisten ensi-ilta koitti, ja silloin oli kulunut kymmenen vuotta näytelmän ensimmäisestä esityksestä. Suomalaisen Oopperan katsomossa oli merkkihenkilöitä, kuten presidentti ja ministereitä, ja näin jo etukäteen tiedettiin, että tästä tulisi kansallisooppera. Sellaiseksi sitä alettiinkin ylistävissä arvosteluissa nimittää, niin taidokkaasti Madetoja oli osannut yhdistää sinfonisuuden ja kansanomaisuuden. 

Teosta pidettiin niin tärkeänä, että se haluttiin välittää koko kansalle. Pohjalaisia lähetettiin ensimmäisenä suomalaisena oopperana radion välityksellä suorana lähetyksenä vuonna 1925. Kulttuurivientiäkin yritettiin, ja oopperan teksti käännettiin saksaksi ja ranskaksi. Sitä tarjottiin esitettäväksi ulkomaisiin oopperataloihin Milanon La Scalaa ja New Yorkin Metropolitania myöten, ja se saatiinkin ohjelmistoon Göteborgissa, Tukholmassa ja Kööpenhaminassa. Myöhemmin sitä esitettiin myös Saksassa ja Unkarissa, joten se oli suomalaisen oopperan ensimmäinen vientituote. Tai melkein ensimmäinen, sillä olihan Paciuksen Kaarle-kuninkaan metsästys jo aikanaan esitetty Tukholmassa.  

Pohjalaisia Suomen kansaa yhdistämässä 

Sen verran kansallinen aihe Pohjalaisissa oli, että siitä ei tullut maailmalla suurta menestystä. Suomessa se on kuitenkin säilyttänyt suosionsa ja on edelleen esitetyin suomalainen ooppera ennen Joonas Kokkosen Viimeisiä kiusauksia. Pohjalaisia on myös ensimmäinen suomalainen ooppera, josta tehtiin kaksi eri levytystä.  

Tärkein syy Pohjalaisten suureen suosioon oli yksinkertainen: se oli paras siihen mennessä Suomessa näyttämölle asti päässyt ooppera. Lisäksi se puhutteli ihmisiä juuri oman aikansa historiallisessa tilanteessa. Verisestä sisällissodasta oli kulunut vasta kuusi vuotta ja kansa oli edelleen kahtiajakautunut. Kansakunnan oli löydettävä uusi yhtenäisyys, ja siihen tavoitteeseen Pohjalaisia sopi.  

Itse asiassa eteläpohjalaisen maalaisyhteisön tilanne saattoi aikalaisille näyttäytyä kuin vertauskuvana sisällissodan Suomesta: lammasta vaativat häjythän muistuttavat yksityisomaisuutta sosialisoivia punaisia. Talollinen Jussi voittaa häjyjen johtajan, ja sisällissodassa voiton saivat juuri Etelä-Pohjanmaahan tukeutuneet valkoiset. Merkittävä ero oli kuitenkin yhteenoton ratkaisussa: näytelmässä ja oopperassa osapuolet tekevät sovinnon, molempien vihollinen on Vallesmanni, vieras vallankäyttäjä. Tällaista sovintoratkaisua alettiin hakea todellisessakin Suomessa.  

Oopperan keskeinen teema sopi kummallekin osapuolelle, sillä epäoikeudenmukaisuutta vastaan nouseva Jussi kävi esikuvaksi kaikille. Voimakas kuvastokin oli yhteistä – kun Jussi katkaisee kahleensa ja nimismiehen ruoskan, viitataan yhtä hyvin Suomen vapauttamiseen kuin työväenlauluissa kahleitansa katkovaan kansaan.  

Vierasta valtaa edustavaa Vallesmannia lukuun ottamatta suomalaiset saattoivat samaistua kaikkiin oopperan hahmoihin. Juoppo Salttukin oli omalla tavallaan sympaattinen, hyväntahtoinen koomikko, jonka jokainen yhteisö tarvitsee naurattajakseen. Naisroolitkin olivat myönteisiä, sillä Kaisa on huolehtiva ja kuria pitävä äitihahmo, Maija uskonnollinen ja Liisa rakastava. Koti, uskonto ja isänmaa saivat omat edustajansa.  

Näytelmässä körttiläiset esitetään kielteisesti, sillä uskovaiseksi tiedetty Heta pyytää Maijaa varastamaan ruokaa ja kieltää Maijaa tunnustamasta, että oli itse auttanut Antin pakoon. Mutta mitä tekee Heta oopperassa? Ei mitään, sillä Madetoja jätti hahmon kokonaan pois. Ratkaisuun johti käytännössä tiivistämisen tarve, mutta samalla se heijastaa ajan ihanteiden muuttumista. Sisällissodan jälkeen kirkosta oli tullut yhteiskunnan tukipylväs.  

Jotkut aikalaisarvostelijat ihmettelivät sitä, että Antti ei palaakaan karkumatkaltaan kuten näytelmässä. Madetojan ratkaisu oli taitava ja se osoittaa, miten hyvin hän oli ottanut huomioon teoksen keskeisen teeman, vapauden. Vapaus on tarinassa lakiakin tärkeämpää eikä ihminen alistu epäoikeudenmukaiselle tuomiolle, ei Jussi eikä Antti.  

Kansanmusiikki ja ooppera sopusoinnussa

Madetoja teki komean libreton, mutta oopperassa kaiken ratkaisee tietenkin musiikki. Siihen näytelmä tarjosi kansanlauluineen runsaasti innoitusta. Jo alkusoiton ensimmäisessä aiheessa kuuluu muistuma laulusta Tuuli se taivutti koivun larvan. Laulu kohoaa myöhemmin esiin orkesterin tummista sävyistä ja kuullaan sittemmin Antin lähestyessä. Kansanlaulut liittyvät kiinteästi sekä Anttiin että Maijaan ja Liisaan, mutta kaikki ei ole aitoa, vaikka siltä kuulostaakin. Madetoja pystyi luomaan kansanmusiikin tyylistä melodiaa vaivattomasti, kuten Jussin ja Liisan duetossa.

Kaikkein vaikuttavin kansanmusiikkikohta on häjyjen tulo: häjyt lähestyvät, tappelulaulu Hurja min oon ollu soi yhä voimakkaammin ja vetää kuulijan mukaan kohtauksen tunnelmaan. Tätä seuraava Jussin ja Köystin kohtaaminen lienee koko oopperakirjallisuuden vaikuttavin painiottelu. Oopperan tanssikohtauksessa kuullaan myös aitoa kansanmusiikkia, sillä jännittävässä rytmissä soivassa polskassa on aineksia Kuulan vuonna 1907 Matti Haudanmaalta tallentamasta soitosta.

Enemmän oopperan kuin kansanmusiikin perinteisiin nojaa Jussin aaria toisen näytöksen alussa. Siinä Jussi katselee haukkaa taivaalla ja ylistää sen vapautta lentää yhä korkeammalle: ”tuolla ei haukanpoika tunnusta mitään muuta tahtoa kuin omansa.” Aaria on myös temaattisesti aivan keskeinen, sillä Jussi samaistuu vapaana lentävään haukkaan. Samalla ennakoidaan jo oopperan loppukohtausta, kun Jussi viittaa tallin oven päälle naulittuun haukkaan – vanhan uskomuksen mukaan se piti loitolla taudit ja varkaat. ”Jos siivet väsyvät joutuu se tuohon”, Jussi toteaa ja viittaa omaan kohtaloonsa.

Oopperan loppu on aina tärkeä, sehän jää yleisön mieleen. Loppukohtauksen suhteen Madetoja on ollut erittäin taitava ja parantanut näytelmää. Hienointa on, että syntyy voimakas vastakohta, kun ennen traagista loppua nauratetaan yleisöä Kaisan kuulustelulla, josta ei saada mitään selvää. Tämäkään ei ole pelkkää komiikkaa, sillä sekavalla puhetulvallaan Kaisa saa Vallesmannin suuttumaan, mistä luontevasti seuraa ruoskaan tarttuminen. Samalla Kaisa jo nujertaa henkisesti Vallesmannin: hän osoittaa, että vieras valta ei lopulta voi mitään kansalle.

Herastuomarin repliikki on avain koko teokseen: ”Näillä lakeuksilla pidetään vapautta kalleimpana kaikesta”. Tämän Madetoja muotoili ytimekkäämmin kuin näytelmässä, ja samalla tavalla hän jatkuvasti onnistui parantamaan tekstiä. Loppukohtaus on erittäin tehokas, ja eri versioiden vertaaminen kertookin, miten teksti kehittyi aina vain paremmaksi. Jussin viimeiset sanat kuuluivat ensimmäisessä näytelmäversiossa näin: ”Minä näen laajan lakeuden ja siellä vapaan kansan, joka ei koskaan alistu ruoskan alaiseksi”. Järviluoma muotoili kohdan vielä tehokkaammaksi lopullisessa näytelmässä: ”Näen kansan kulkevan kirkkahin otsin. Se kansa ei koskaan nöyrry ruoskaa tottelemahan!” Madetoja lisäsi tekstiin sanat ”vapaana” ja ”orjan”, ja näin kuolevan Jussin julistus saa vielä tehokkaamman rytmin: ”Näen kansan kulkevan vapaana kirkkahin otsin. Se kansa ei koskaan nöyrry orjan ruoskaa tottelemahan!”

Erityisen taitavaa sekä näytelmässä että oopperassa on viime hetkellä tapahtuva näkökulman vaihto. Suuresta aatteellisesta vapauden ylistyksestä siirrytään pienen ihmisen menetykseen ja tunteisiin, kun Liisa sanoo viimeiset sanansa: ”Ei mun silmäni enää ole kirkkahat”.

Astutaan siis pian katsomoon. Luvassa on eläviä henkilöhahmoja, vääjäämättömästi traagiseen loppuun etenevä tarina, koskettavia tunteita, vapaudenkaipuuta, ja kaiken yllä musiikki, jossa suomalainen kansanlaulu kohtaa hienostuneen sinfonisuuden. Kun viimeiset soinnut sammuvat, tiedämme sisimmässämme, miksi Pohjalaisia on elänyt sata vuotta ja tulee elämään edelleen.