”Äärettömän kiitollisena ja suurella ylpeydellä”

Elokuun 12. vuonna 1963 vanhan oopperatalon koristeellinen pieni sali oli täyttynyt oopperalaisista ja toimittajista. Oopperan johtaja Alfons Almi nousi näyttämölle ja alkoi pitää puhetta kantavalla tenoriäänellään.

”Emme ole kokoontuneet ainoastaan Suomen Kansallisoopperan uuden näytäntökauden alkajaistilaisuuteen, vaan myös todistamaan kokonaan uuden aikakauden alkamista maamme oopperataiteen historiassa”, Almi sanoi.

”Äärettömän kiitollisena ja suurella ylpeydellä esittelen teille tulevan Suomen kansallisorkesterin runkosoittajiston, Suomen Kansallisoopperan orkesterin.”

Verho vedettiin syrjään, ja sen takaa paljastui joukko nuoria muusikoita soittimet valmiina.  Tunnelma oli jännittynyt, olihan nyt syntynyt aivan uusi orkesteri. Miltä se mahtaisi kuulostaa? Jussi Jalas asteli orkesterin eteen ja kohotti tahtipuikkonsa. Pian Wagnerin Tannhäuserin juhlamarssin uljaat sävelet täyttivät oopperatalon.

Alkusoiton jälkeen Alfons Almi piti vielä tervetuliaispuheen muusikoille:

”Rakkaat uudet työtoverimme! Lausun teidät kaikki entisten oopperalaisten puolesta sydämellisesti tervetulleiksi laitokseemme. Me toivomme, että te tulette kauan viihtymään keskuudessamme ja että yhteiset ponnistelumme nostavat Suomen Kansallisoopperan esitysten tason entistä korkeammalle niin, että me vielä entistä paremmin pystymme täyttämään meille annetut vaativat tehtävät kotimaassa ja ulkomailla.”

Kukaan yleisöstä tai soittajista ei voinut arvata millaisia myrskyjä ja menestyksiä seuraavat puoli vuosisataa toisi tullessaan. Ilman omaa orkesteria suomalainen kulttuurielämä näyttäisi nyt kovin toisenlaiselta, samoin kuin Töölönlahden ympäristö. Oma orkesteri oli avain menestykseen, joka sittemmin vakuutti suomalaiset oopperatalon tarpeellisuudesta. 12.8.1963 alkoi todellakin uusi aikakausi.

Oopperaorkesteri oli välttämätön

”Musiikkilautakunta on oikeutettu edellisestä poiketen varaamaan orkesterin kaupungin omaan käyttöön”

Kansallisooppera oli perustettu Kotimaisen oopperan nimellä 1911 ja sen esityksissä oli aina soittanut Helsingin Kaupunginorkesteri. Yhteistyö oli taloudellisesti toimiva ratkaisu, sillä oopperalle se kävi halvemmaksi kuin oman orkesterin ylläpito ja kaupunginorkesteri taas sai lisätuloja. Tasossakaan ei sinänsä ollut ongelmaa, olihan orkesteri maan paras ja suurin.

Kansallisooppera oli 60-luvun alkuun mennessä kehittynyt jo korkeatasoiseksi ooppera- ja balettitaloksi. Esityksiä oli paljon, ja myös vierailuja tehtiin. Talon johdossa oli 50-luvulta alkaen vaikuttanut vahvasti Alfons Almi, ensin talouspäällikkönä, sitten apulaisjohtajana, oopperanjohtajana ja lopulta pääjohtajana.

Ooppera oli jo tuolloin ainaisessa rahapulassa. Vuonna 1956 Suomalaisesta Oopperasta oli tullut säätiömuotoinen Kansallisooppera ja silloin valtion osuus rahoittajana oli vakiintunut. Rahoitus oli kuitenkin niin epävarmaa, että monena keväänä oopperanjohtaja Alfons Almi ja hallituksen puheenjohtaja L. Arvi P. Poijärvi ottivat omiin nimiinsä vekselin voidakseen maksaa työntekijöiden palkat.

Toiminta oli vaikeuksista huolimatta hyvin vilkasta. Esityksiä oli pakko järjestää paljon, sillä pääsylipputulot olivat ratkaiseva osa rahoitusta. Vuosittain pystyttiinkin tuottamaan jopa yhdeksän oopperaensi-iltaa, kun nykyisin oopperaensi-iltoja on yleensä alle puolet tästä määrästä. Sen mahdollisti talon oma monipuolinen ensemble. Myös vuonna 1922 perustettu baletti toimi paljolti omien tanssijoiden varassa, ja sekin tuotti useita ensi-iltoja vuodessa.

Toimintaa ei 60-luvun alussa voitu enää laajentaa. Tilat aiheuttivat omat rajoitteensa, mutta vielä suurempi ongelma oli orkesterin puute. Harjoituksia ei kerta kaikkiaan pystytty järjestämään riittävästi.

Esimerkiksi kaudella 1962-63 Kaupunginorkesteri oli Kansallisoopperan käytettävissä maanantai-, tiistai-, keskiviikko-, torstai- ja lauantai-iltoina näytäntöjä tai harjoituksia varten, lauantaiaamupäivinä harjoituksia varten sekä kerran kuukaudessa tiistai-aamupäivinä. Tilanne näyttää kohtuulliselta, mutta sopimuksessa lueteltiin lukuisia poikkeuksia, jolloin orkesteri ei ole käytettävissä: ”aamupäivinä syyskuun 3, 4, 6 ja 7 p:nä, joulukuun 18.19, 20, 21, ja 28 pnä 1962 ja toukokuun 21, 22, 24, 28, 29 p:nä 1963 sekä iltoina syyskuun 7, joulukuun 21 ja 28 p:nä 1962 ja toukokuun 24 ja 31 p:nä 1963.”

Täyttä orkesterivahvuutta rajoitettiin vielä useilla poikkeuksilla, ja kaiken kruunasi lisäpykälä: ”Musiikkilautakunta on oikeutettu edellisestä poiketen varaamaan orkesterin kaupungin omaan käyttöön myös em. päivinä, milloin sitä tarvitaan kaupungin järjestämään tilaisuuteen tai orkesteri tekee konserttimatkan.”

”Muistaakseni joka ensi-iltaa varten oli yksi harjoitus viikossa kunnes sitten ensi-iltaviikolla saimme harjoittaa joka päivä”, Kansallisoopperan kapellimestarina vuodesta 1957 alkaen toiminut Ulf Söderblom kertoo.

”Orkesteri sai siis tutustua materiaaliin kolme, neljä, ehkä viisi kertaakin ennen kuin sitten ensi-iltaviikolla saimme kokonaan viikon. Mutta silloin se oli kaikki jo mennyttä, yhteisharjoitukset olivat silloin kaikki montussa.”

Kaikille oli jo selvää, että oma orkesteri oli välttämätön.

Teksti Juhani Koivisto

kirjasta Enemmän kuin työpaikka – oopperaorkesterin viisi vuosikymmentä

Tänä päivänä Suomen kansallisoopperan orkesteri on kokoonpanoltaan Suomen suurin orkesteri ja siinä työskentelee 111 muusikkoa 15 eri kansallisuudesta. Varsinaisen työnsä eli ooppera- ja balettiesitysten ohella Oopperaorkesteri pitää säännöllisesti myös omia konsertteja. Lue lisää orkesterista.