Kaikki oopperatalot esittävät Mozartin kolmea suurta hittiä, eli Figaron häitä, Don Giovannia ja Taikahuilua. Niistä suurin menestys oli aikanaan Figaron häät. Prahassa käydessään Mozart itse totesi, että siellä ”ei puhuta mistään muusta kuin Figarosta, mitään muuta ei lauleta tai vihelletä kuin Figaroa, mikään muu ooppera ei vedä yleisöä kuin Figaro.”

Prahalaiset innostuivat Figaron häistä niin paljon, että he päättivät tilata saman tien Mozartilta uuden oopperan. Onneksi.

Oli ihan hyvät edellytykset sille, että uudestakin oopperasta tulisi kelvollinen. Elettiin 1780-luvun loppua ja Mozart oli luovien voimiensa huipulla. Olennaista oli, että hänellä oli yhteistyökumppanina huippuammattilainen, joka tiesi miten kirjoitetaan vetävää oopperatekstiä. Hän oli Lorenzo Da Ponte, jonka elämänvaiheet olivat lähes yhtä värikkäät kuin Don Giovannin. Hän oli alun perin pappi, mutta erosi virasta, asettui Venetsiaan, josta hänet karkotettiin kirjoitustensa, poliittisten mielipiteidensä ja vapaamielisen elämänsä vuoksi, ja hän muutti Wieniin Josef II:n hovirunoilijaksi, italialainen ooppera kun oli muodissa. Sittemmin Da Ponte päätyi New Yorkiin italian kielen opettajaksi ja eli lähes 90-vuotiaaksi.

Aivan alusta pitäen Da Ponten ei tarvinnut Don Giovannin tarinaa kehitellä, sillä kyltymättömästä viettelijästä oli tehty erilaisia versioita jo yli sadan vuoden ajan. Ensimmäinen näytelmä oli espanjalaista alkuperää, ja siinä esiintyi jo kauhistuttava kohtaaminen kivisen patsaan kanssa. Italiassa syntyi lisää näytelmiä ja nimeksi vakiintui Don Giovanni. Ranskalainen Molière teki oman versionsa ja lisäsi tärkeän henkilön, sankarin palvelijan. Tällainen isäntäänsä tervejärkisempi seuralainenhan oli kirjallisuudessa ollut Don Quijotesta lähtien yleinen hahmo. Ooppera ja balettikin tästä aiheesta tehtiin, ja lasketaan että aiheesta on tähän mennessä syntynyt noin 500 teosta.

Materiaalia Da Pontella oli siis vähintään riittävästi. Onneksi oli, sillä Da Pontella oli näihin aikoihin kiire: hän oli saanut librettotilauksen kolmelta eri säveltäjältä ja teki niitä samaan aikaan. Hän kirjoitti viinin, tupakan ja kahvin voimalla ja läheltä löytyi myös sopivaa inspiraatiota. Näin Da Ponte kertoo muistelmissaan: ”Kaunis 16-vuotias tyttö … asui talossa äitinsä kanssa, ja tuli huoneeseeni kun soitin kelloa. Totta puhuen kello soi aika tiuhaan, etenkin silloin kun tunsin inspiraationi katoavan. Hän toi minulle vähän kakkua, joskus kahvia, joskus ei mitään muuta kuin kauniit kasvonsa, aina hymyilevät, joka inspiroi poeettista tunnetta ja nokkelia ajatuksia.”

Parissa kuukaudessa oli valmiina kolme oopperaa, joista ne kaksi muuta ovat unohtuneet. Mozart pääsi säveltämään, ja musiikki valmistui nopeasti. Pääasiassa Don Giovanni syntyi Wienissä, mutta resitatiivit Mozart teki vasta paikan päällä Prahassa.

Ensi-iltapäiväksi oli suunniteltu 14.10.1787, mutta oopperassahan kaikki ei aina mene niin kuin suunnitellaan. Näin Mozart kirjoitti: ”Paikallinen oopperaryhmä ei ole niin hyvä kuin Wienissä opettelemaan tällaista kappaletta niin lyhyessä ajassa, enkä nähnyt täällä tehdyn juuri minkäänlaisia valmisteluja.” Esitys lykkäytyi parilla viikolla, mutta epäilemättä musiikki oli jo valmiina. Tosin kerrotaan, että alkusoiton Mozart olisi säveltänyt vasta ensi-iltaa edeltävänä yönä, ja että Constanze olisi pitänyt nukahtelevaa aviomiestään hereillä, ja että sivuja olisi annettu puhtaaksikirjoitettavaksi sitä mukaa kuin niitä valmistui. Jos näin oli, niin se ei kyllä kuulu upeassa alkusoitossa.,

Lopulta uusi ooppera nimeltään Il dissoluto punito ossia Il Don Giovanni esitettiin 29.10.1787 säveltäjän johdolla. Se sai innostuneen vastaanoton ja lehdissä kirjoitettiin, ettei Prahassa ollut koskaan kuultu vastaavaa: ”Ooppera on erittäin vaikea esittää ja jokainen ihaili hyvää esitystä, vaikka harjoitusaika oli lyhyt, jokainen näyttämöllä ja orkesterissa halusi osoittaa Mozardille kiitollisuutta mahdollisimman hyvällä suorituksella.”

Mozartia juhlittiin, ja palkkiokin oli huomattava, ja säveltäjä ja libretisti odottivat innolla voittoisaa esitystä Wienissä. Mozart ja Da Ponte tekivät pieniä muutoksia siksikin, että paikallisten laulajien kyvyt piti aina ottaa huomioon. Toukokuussa uuden version esitys sai ensi-iltansa. Vastaanotto oli ihan hyvä, mutta ei ollenkaan sellainen triumfi kuin Prahassa. Eihän se ooppera huonommaksi ollut muuttunut, ehkä Wienissä vain kilpailu oli niin kovaa.
Prahan kaltaisia juhlia Mozart ei enää saanut viettää. Loistavaa musiikkia toki syntyi, mutta taloushuolet ja terveysongelmat alkoivat vaivata ja pian olivat edessä viimeiset oopperat. Vain neljän vuoden kuluttua Don Giovannin myrskyisästä voitosta Mozart kuoli kesken Requiemin säveltämisen.

Don Giovannin juonihan on melkoisen selkeä, mutta kerrataanpa kuitenkin lyhyesti tapahtumat. Alussa Don Giovanni viettelee Donna Annaa esittämällä tämän sulhasta, ja kun aiheesta syntyy kiistaa Donna Annan isän eli komtuurin kanssa, Don Giovanni tulee surmanneeksi hänet. Annan sulhanen Ottavio lupaa kostaa.

Sitten tavataan Donna Elvira, jolle palvelija Leporello kertoo isäntänsä valloituksista suositussa aariassaan Madamina, il catalogo è questo. Ja pian ollaan häissä, joissa Don Giovanni kiinnostuu morsiamesta ja alkaa vietellä tätä. Zerlina myöntyy jo, mutta sitten tulevat paikalle Donna Elvira ja pian myös Donna Anna ja Ottavio, ja kostoa vaaditaan. Don Giovannilla alkaa nyt olla vihollisia, mutta se ei häntä haittaa, hän laulaa juomalaulun ja yrittää uudelleen Zerlinaa, mutta Donna Anna tunnistaa hänet, ja on pakko paeta.

Lisää kohteita ilmaantuu: nyt Don Giovanni haluaa Donna Elviran palvelijattaren, vaihtaa Leporellon kanssa vaatteita ja laulaa viehättävän serenadin ikkunan alla. Tietenkin Leporelloa luullaan Don Giovanniksi ja hän joutuu pakenemaan Zerlinan sulhasta.

Mutta sitten tulee ratkaiseva käänne, joka on kuin myöhempien aikojen kauhukertomuksista. Don Giovanni kutsuu tappamansa komtuurin illalliselle, ja niinhän siinä käy, että komtuuri lupaa tulla.

Vielä ennen illallista Donna Elvira pyytää että Don Giovanni parantaisi tapansa. Niin ei käy, ja pian komtuuri onkin ovella. Don Giovannin kohtalonhetket ovat käsillä.

Don Giovannille käy tietenkin huonosti, mutta miten oopperan oikeastaan pitäisi loppua? Lopulle on kaksi vaihtoehtoa. Ajan koomisen oopperan perinne vaati, että pitää olla ns. lieto fine, eli onnellinen loppu. Don Giovannissahan on myös koomisen oopperan piirteitä, vaikkei se nyt varsinaisesti mikään hauska tarina ole. Ehkä tuntui liian rankalta päättää viihtyisä oopperailta siihen, että helvetin liekit nielevät päähenkilön. Mutta ei Don Giovannia oikein pelastaakaan voinut, joten tunnelmaa kevennettiin laittamalla muut henkilöt kertomaan, mitä heille tulisi tapahtumaan. Näinhän monissa elokuvissakin tehdään: lopputeksteistä ilmenee, miten ihmisille juuri nähtyjen tapahtumien jälkeen kävi. Tällaisen loppuseksteton ansiosta tiedämme, että Donna Anna pyytää sulhastaan odottamaan vielä vuoden, Donna Elvira päättää mennä luostariin, Masetto ja Zerlina palaavat kotiin ja Leporello sanoo menevänsä ravintolaan kyselemään uutta työnantajaa. Lopuksi todetaan tarinan opetus: tällainen on pahantekijän loppu, Questo è il fin di chi fa mal.

Tämä loppu puuttuu Wienissä julkaistusta libretosta, joten ilmeisesti silloin lopetettiin suoraan Don Giovannin tuhon jälkeen. Kannattaa muuten opetella ulkoa tämän Wienin version viimeinen repliikki, tällä tiedollahan voi oopperakeskusteluissa loistaa. Repliikki kuuluu näin: ”Ah”.

Nyt sitten jokainen ohjaaja saa päättää, miten lopetus hoidetaan. En kerro, miten tämän tuotannon ohjaaja Jussi Nikkilä sen on ratkaissut. Joudutte katsomaan koko oopperan tietääksenne, miten Don Giovannille käy.

Don Giovannista tuli nopeasti Mozartin arvostetuin ooppera. Se on herättänyt lukemattomia tulkintoja niin näyttämöllä kuin kirjoissakin. Esimerkiksi filosofi Søren Kierkegaard kirjoitti näin: ”On olemassa vain yksi teos, jonka käsitettä voi kutsua täydellisen musikaaliseksi, jossa musiikki ei toimi säestyksenä, vaan teoksen sisimmän olemuksen ilmentymänä. Siksi Mozart on Don Giovannillaan kaikista kuolemattomista ylimpänä.”

Yksi syy tähän täydellisyyteen on lajien yhdistäminen. Vakavat ja koomiset piirteet vuorottelevat aivan kuten Taikahuilussa ja Figaron häissä, ja siinä on yksi peruste näiden oopperoiden puhuttelevuuteen. Toinen ihan yksinkertainen selitys menestykselle on tietenkin se, että tässä nyt vain on tarttuvia ja osuvasti henkilöitä ja tilanteita luonnehtivia melodioita aivan ylivertaisen paljon. Kuuluisia numeroita on ainakin 12.

Konserttikappaleena esitetyin taitaa olla Leporellon luetteloaaria, jossa hän laskee isäntänsä valloituksia. Niitä muuten kertyy yhteensä 2065, pelkästään Espanjassa niitä on 1003.

Kun Don Giovanni esitettiin sata vuotta ensi-iltansa jälkeen ensimmäistä kertaa Suomessa, Leporello lauloi suomeksi näin mainiosti:
”Kaikk’ on hälle yhtälaiset;
Porwari- ja maalais-naiset,
Herttuattaret, prinsessat,
Kreiwinnat ja paronessat,
Palkkapiiat, fröökinät,
Ihanat ja ilkeät.
Talwell’ etsii lihawoita,
Kewähällä solakoita,
Jättäin wanhat lempijänsä;
Tää on häijy elämänsä!”

Ja sitten on tietysti duetto La ci darem la mano, jossa Don Giovanni viettelee kesken maalaishäiden Zerlinaa, joka ei tahdo millään osata sanoa ei. Kohtaus on myös erinomainen esimerkki musiikin ja kerronnan yhteistyöstä: Zerlina vastustelee, sanoo vorrei e non vorrei, haluaisin ja en haluaisi, ja tällaista dialogia käydään pari minuuttia, mutta sitten äänet alkavat soida harmonisesti yhdessä, mikä kertoo, että Zerlina on suostunut.

Ja sitten Fin ch’han la vino, eli samppanja-aariaksikin nimitetty Don Giovannin juomalaulu, serenadi Deh vieni alla finestra, jonka erikoisuutena on viehättävä mandoliinisäestys, ja vaikka mitä.

Yksi mainio näyte musiikin, tekstin ja todellisuuden kohtaamisesta on illallisen aikana lavalla soittavan yhtyeen musiikki. Mozart lainasi siihen katkelmia ajan suosikkioopperoista, kuten Martin y Solerin Una cosa rarasta ja Sartin Fra due litigantista sekä omasta Figaron häistään, ja syntyy mainio ivailu muita säveltäjiä kohtaan: kilpailevien säveltäjien teoksista on mukana aika tylsää musiikkia, omasta Figarosta taas tarttuvaa. Figaron tuntevalla yleisöllä on varmasti ollut hauskaa, kun Leporello kommentoi, että tämän musiikin tunnen turhankin hyvin.

Ja tietenkin merkityksen oopperan historiassa takaa johdonmukainen rakenne: heti alkusoitossa kuullaan komtuurin tuloon liittyvää musiikkia, ja alkusoitto jatkuu saumattomasti ensimmäiseen näytökseen. Pitkät finaalit ovat kuin myöhemmän ajan yhtenäistä musiikkidraamaa, ja etenkin komtuurin ilmestymistä säestävä musiikki on tehokkuudessaan melkein kuin Verdiä. Olisikohan tässä jo ihan riittävästi syitä siihen, että Don Giovanni on niin merkittävä ooppera?

Nyt Don Giovannista nähdään uusi tuotanto, jota ehdittiin ennen pandemiaa esittää vain kaksi kertaa. Ohjaaja Jussi Nikkilä on tuonut oopperan nykyaikaan, paitsi että eihän Don Giovannilla varsinaisesti ole oikeaa aikaa eikä paikkaa: sehän sijoittui kuvitteelliseen Espanjaan, mutta kielenä oli italia ja esityspaikkana Itävalta, eikä sitä tuolloinkaan yritetty sovittaa aikakauteen, jolta ensimmäinen Don Giovanni -näytelmä oli peräisin. Nyt ollaan selkeästi nykyajassa ja meno on sen mukaisesti varsin suorasukaista, viettelyt ovat realistisia ja Don Giovanni menee suoraan asiaan. takisin lavastus yhdistelee jännittävästi mennyttä ja nykyaikaa ja siinä on runsautta ja väriä, kuten Erika Turusen puvuissakin.

Vuoden 2020 kahden esityksen jälkeen lähes koko roolitus on vaihtunut, mutta esittämisen taso on taatusti nytkin korkealla. Mozartin esittäminenhän on ihan oma lajinsa. Kuullaanpa tässä lopuksi, mitä Kansallisoopperan legendaarinen kapellimestari Leo Funtek asiasta sanoi: ”Mozartin esittäminen on aivan helppoa. Ei tarvita mitään muuta, kuin että kaikki sävelet ovat ehdottoman puhtaita, ääni kaunis ja teknillisesti valmis, kuviot selvät mutta elävät, rytmi tarkka mutta joustava, esitys kepeä mutta vaikuttava, sentimentoa ei saa olla, mutta mikään ei kuitenkaan saa tuntua kuivalta.”

Niin yksinkertaista se on.

Toivotan nautinnollista oopperakokemusta!