Aida: teosesittely
Giuseppe Verdin Aida on egyptiläisten egyptiläisestä aiheesta tilaama ooppera egyptiläisille – tai, no – ennen kaikkea kansainväliselle yleisölle. Aida oli modernisoituvan Egyptin eräänlainen pr-projekti. Verdin, aikansa tunnetuimman oopperasäveltäjän uutuusteos juhlisti vuonna 1869 valmistunutta Suezin kanavaa sekä hiljattain avattua Kairon kuninkaallista oopperataloa. Maassa elettiin kansallisen optimismin aikaa, ja Egyptin hallitsija, kediivi Ismail Pasha kehitti maata innokkaasti.
Aida sai kantaesityksensä Kairossa vuonna 1871 kruunaten Suezin kanavan avajaisjuhlallisuudet. Lavalla nähtiin upea, historiallisesti tarkka vaikutelma muinaisesta Egyptistä temppeleineen ja papistoineen. Aidan tarina ei kuitenkaan voisi olla kauempana mahtailevasta propagandasta. Tämä on ooppera sodasta ja jakolinjat ylittävästä rakkaudesta.
Aida on tarjonnut oopperaohjaajille mahdollisuuksia viitata Lähi-idän kriiseihin. Perinteisesti etualalla on kuitenkin ollut eksoottinen faaraoiden maa. Tämä etäännytetty miljöö oli toiminut Verdille kaapuna, jonka suojissa kommentoida eurooppalaisten siirtomaavaltojen toimia – Verdihän oli kiihkeä demokraatti, joka useissa oopperoissaan kritisoi epäoikeudenmukaisia valtarakenteita.
Tässä Aida-tulkinnassa ei ole mitään etäännytettyä. Se, mikä Aidassa usein jää komean pinnan alle, tulee nyt esiin kaikessa voimassaan. Ohjaaja Noa Naamat on pureutunut tinkimättömästi vihan, koston ja toivon teemoihin. Heti alkusoiton aikana tehdään selväksi, että olemme sotatantereella, kaukana päättäjien linnakkeista, joissa sodan todellisuudelta olisi mahdollista sulkea silmänsä.
Egyptin hallitsija, kediivi Ismail Pasha oli rakennuttanut Kairoon oopperatalon, jonka esikuvana oli Milanon La Scala, yksi Verdin teosten päänäyttämöistä. Kediivi oli päättänyt saada upouuden Verdi-oopperan taloonsa. Tämä vaati kuitenkin pitkällistä suostuttelua. Neronleimaus kediiviltä oli tähdätä teokseen, jonka aihe tulisi nimenomaan paikallisesta historiasta. Olihan hänen poliittinen tavoitteensa osoittaa, että Egypti oli nousemassa samaan kastiin eurooppalaisten valtojen kanssa.
Kediivin lähipiiriin kuului ranskalainen tähtiarkeologi Auguste Mariette, joka oli asettunut pysyvästi Egyptiin. Tämän kautta löytyi sopiva tarina-aihe. Mariette myös otti neuvotteluihin mukaan Verdille tutun pariisilaisen oopperavaikuttajan Camille du Loclen, ja näin Verdi saatiin kiinnostumaan. Du Locle ja Mariette toimivat kediivin viestinviejinä, mutta heillä oli myös oma, ranskalainen lehmänsä ojassa. Mariette kahmi uudessa kotimaassaan valtaa egyptiläisarkeologien kustannuksella ja oli alati innokas saamaan sulkia hattuunsa. Pariisin Koomista oopperaa johtava du Locle puolestaan janosi uutta hittiteosta Verdiltä. Hitti Aidasta tulikin, välittömästi.
Suezin kanava ei ollut Egyptille yhtä onnekas projekti. Vain muutama vuosi Aidan kantaesityksen jälkeen Egypti hyökkäsi Etiopiaan – siis juuri maahan, joka Aidan libretossa on Egyptin sortama lähinaapuri. Etiopia torjui hyökkäyksen, Egyptin alamäki kiihtyi ja se ajautui talouskriisiin. Ranska ja Iso-Britannia pakottivat Egyptin luovuttamaan Suezin kanavan hallinnan niille. Pian siirtomaavallat kolonisoivat koko Afrikan mantereen. Tai eivät aivan kokonaan. Etiopia säilytti itsenäisyytensä käytännössä koko ajan.
Eniten ongelmia sille aiheutti itse asiassa Italia. Verdi ilmaisi pöyristyksensä paitsi Italian Etiopian-sotaa myös ylipäätään siirtomaavaltaa kohtaan. Aidassa musiikin sympatiat ovat altavastaajien, itsenäisyydestä haaveilevien etiopialaisten puolella.
Suezin kanava pysyi strategisena polttopisteenä, jonka sulkeminen on toiminut vallankäytön välineenä samaan tapaan kuin Hormuzinsalmi nyt. 1900-luvulla kanavasta kamppailivat kiivaimmin Egypti ja Israel, ja tilanne rauhoittui vasta kun kanava asetettiin rauhanturvaorganisaation valvontaan.
Vaikka Aidassa on kyse kahden vastakkaisen osapuolen vihanpidosta, ooppera on kaikkea muuta kuin mustavalkoinen. Siksi se on myös säilyttänyt puhuttelevuutensa. Idealistinen Radamès, kovia kokenut, sinnikäs Aida sekä julmuuteensa havahtuva Amneris ovat syvästi inhimillisiä, lihaa ja verta. Heidän ympärillään kaikki uskovat kostoon eivätkä uskalla päästää irti väkivallan kierteestä.
Musiikillisia kohokohtia ovat aarioiden sijaan pikemminkin solistien väkevät yhteisnumerot, joissa hahmojen raastavat ristiriidat ovat koskettavimmillaan.
Aida on tullut erityisen tunnetuksi joukkokohtauksistaan, seremonioista ja rituaaleista, jotka alun perin sisälsivät myös tanssinumeroita. Radamèksen voittoa seuraava triumfikulkue lavan ulkopuolelta soivine trumpettifanfaareineen on ikoninen. Nämä näyttäviksi sävelletyt kohtaukset on tulkittu nyt aivan toisin. Kun Radamèsta juhlitaan voittajana, sukellammekin hänen päänsä sisään. Siellä ollaan kaukana voitokkuudesta.
Noa Naamat on tuonut kaikki hahmot samaan tilaan keskelle sodan tuhoja. Sodanjohto, siviilit ja konfliktin osapuolet jakavat sotatannerta aivan liki toisiaan. Heidän välillään ei ole aitoja, he joutuvat näkemään toisensa silmästä silmään. Usein tuloksena on myötätunto, edes pilkahdus sitä.
Aida kertoo siitä, mihin ”me” vastaan ”muut” -ajattelu johtaa. Vihan kierre katkeaa, kun toista uskaltaa katsoa ihmisenä.
Auli Särkiö-Pitkänen
