Balettimestarit vaihtuvat, Sylvestersson pysyy
Kansallisbaletin käännekohtia 6
George Gén jäätyä eläkkeelle balettimestarin tehtävästä 1962 Kansallisoopperan baletissa alkoi kausi, jonka aikana ryhmällä ei ollut pitkäaikaista johtajaa. Sen sijaan baletissa vieraili entistä useammin ulkomaisia koreografeja ja opettajia, kuten Pariisin oopperan baletissa pitkään johtajana toiminut Serge Lifar, Tanskan kuninkaallisen baletin Harald Lander sekä Moskovan Bolšoin koreografi ja opettaja Tamara Nikitina.
Elsa Sylvestersson kohoaa vakituiseksi koreografiksi
Gén kaudella apulaisbalettimestarina toiminut Into Lätti jatkoi balettimestarin tehtävissä 1962–1963, kunnes jäi eläkkeelle. Sen jälkeen vetovastuussa olivat apulaisbalettimestarit, joilla ei ollut kuitenkaan samanlaista johtoasemaa kuin balettimestareilla. Apulaisbalettimestareina toimivat lyhyiden jaksojen ajan tanssijan uran tehneet Airi Säilä, Uno Onkinen ja Klaus Salin. Vuosina 1968–1969 ryhmän johdossa toimi jugoslavialainen Dimiter Parlic, joka toteutti muun muassa Romeon ja Julian ryhmän ohjelmistoon.
Pääpaino 1960-luvun loppupuolella oli klassikkoteoksissa, kuten Joutsenlammessa ja Gisellessä, mutta vierailevat koreografit toivat myös omia teoksiaan, kuten Lifar Suite en blancin ja Lander Etydit. Landerin myötä ohjelmistoon saatiin myös Tanskassa merkittävässä asemassa olevia August Bournonvillen teoksia. Uutta yleisöä Oopperataloon houkuteltiin oopperan ja baletin yhteisponnistuksella, musikaalilla West Side Story, jonka koreografian teki Heikki Värtsi.
1960-luvulla Elsa Sylvestersson nousi merkittävään rooliin ryhmän koreografina. Hän toteutti pitkään operettien ja oopperoiden koreografiat, mutta joutui useita kertoja myös haastavaan tehtävään laatimaan balettikoreografian valmiiseen musiikkiin ja aiheeseen, kun ulkomainen koreografivieras perui tulonsa lyhyellä varoitusajalla. Sylvestersson nostettiin myös ryhmän balettimestariksi vuonna 1969 Parlicin peruttua jatkosuunnitelmat Suomessa. Balettimestarina hän toteutti ryhmälle muun muassa Prinsessa Ruususen ja Raymondan. Koko 1970-luvun ajan etenkin Sylvesterssonin versioilla klassikkoteoksista oli suuri merkitys baletin ohjelmistossa.
Nuorten tanssijoiden joukosta 1960-luvulla keskeisiin rooleihin kohosivat muun muassa Arja Nieminen, Marianna Rumjantseva ja Seppo Koski. Nousujohteisella uralla olleet Sorella Englund ja Matti Tikkanen puolestaan suuntasivat ulkomaille vuosikymmenen lopulla, Englund Kööpenhaminaan ja Tikkanen Zürichiin.
Kiistojen kautta kansalliseksi taidelaitokseksi
1960-luvun loppupuolella tanssijoiden työsopimus- ja palkkauskysymykset sekä ryhmän toimiminen ajoittain ilman balettimestaria johtivat useisiin kiistoihin. Useat tanssijat hakeutuivat parempien työtarjousten perässä myös ulkomaille. Baletin alisteinen asema oopperataloissa oli tyypillistä koko Euroopassa, ja taloudellisesti haastavina aikoina tämä näkyi usein balettiin kohdistuvina leikkauksina. Taidemuotona baletti ei päässyt 1960-luvulla uudistumaan, sillä balettiyleisö kautta Euroopan oli mieltynyt pitkälti perinteiseen ohjelmistoon.
1970-luku toi tullessaan demokraattisuuden lisääntymisen ja myös ohjelmiston uudistumisen. Baletti sai oman edustajansa oopperan hallintoon, ja baletin sisällä luovuttiin tanssijoiden ryhmittelystä ensi- ja solistitanssijoiksi. Kansainvälisesti katsottuna poikkeava käytäntö jatkui Kansallisbaletissa 2010-luvulle saakka. Balettiryhmän roolia kansallisen taiteen edustajana nostettiin ja ryhmää alettiin kutsua Suomen kansallisbaletiksi 1979.
Ohjelmistoon saatiin esimerkiksi uusia pienoisbaletteja usean teoksen iltoihin. Suurimmat yleisömenestykset olivat edelleen koko illan klassikot ja Neuvostoliitosta tuodut baletit, mutta uusien länsimaisten koreografien merkitys kasvoi, kun ohjelmistossa oli muun muassa Birgit Cullbergin, Mats Ekin sekä 1980-luvulla George Balanchinen ja Jiří Kyliánin teoksia. Vuonna 1976 ensi-iltansa saanut Alla Šelestin versio jäi vanhan Oopperatalon viimeiseksi Joutsenlammeksi. Yksi aikakauden merkkiteoksista oli Marjo Kuuselan tanssiteatterimaisen tarinallinen koreografia Seitsemän veljestä Eero Ojasen musiikkiin vuonna 1980. Seitsemän veljestä on tuotu uudelleen ohjelmistoon vielä nykypäivänäkin.
Vaihtuvuus baletin johdossa jatkui myös 1970-luvulla. Englantilainen Alan Carter toimi johtajana 1971–1972 ja Irina Hudova 1972–1973. Tämän jälkeen Elsa Sylvestersson jatkoi jälleen baletin luotsaamista. Bulgarialainen Konstantin Damianov oli balettimestarina 1974–1979, jolloin ryhmässä saavutettiin työrauha ja baletin taiteellinen taso nousi. Hänen jälkeensä balettia johti englantilainen Derek Westlake jälleen vain vuoden, 1980–1981. Makedonialainen Gradimir Pankov oli viimeinen melko lyhyen kauden tehneistä ulkomaalaisista johtajista 1981–1984. Gén ja Lätin jälkeen tulleista johtajista ja balettimestareista Sylvestersson ja Hudova olivat oman talon kasvatteja, muut tulivat ryhmään maailmalta.
1970-luvulla ja 1980-luvun alussa tanssijakunnasta nousivat moniin solistirooleihin muun muassa Tarja Ranta, Ulrika Hallberg, Maija Hänninen, Jaana Puupponen, Kirsi Aromaa, Aku Ahjolinna, Jarmo Rastas ja Kimmo Sandell.
Teksti JUSSI ILTANEN
Kuvat SUOMEN KANSALLISOOPPERAN JA -BALETIN ARKISTO (Taisto Tuomi, Lehtikuva, Kari Hakli)
Kirjallisuutta
Laakkonen ym. (toim.): Se alkoi joutsenesta. Sata vuotta arkea ja unelmia Kansallisbaletissa (Karisto 2021)
Suomen kansallisbaletti 75 vuotta (Suomen kansallisbaletti 1997)
Ohjelmistoa ja tanssijoita 1962–1984
Suosittelemme
Suomalainen Ooppera saa balettiryhmän
Gé, Saxelin, Gé, Saxelin…
Rintamakiertueita ja suru-uutisia
Kesäkiertueilla balettia koko kansalle
Kansainvälisiä huippuja idästä ja lännestä
Kansallisbaletti vie Suomi-kuvaa maailmalle
Yksityisestä balettikoulusta ammatilliseksi oppilaitokseksi
