Siirry sisältöön
Kokonaiskesto 1 h 20 min
1 esitys
9.2.2016
Konsertit
Musiikkitalo
liput
15-40 €
Liput Lippupalvelusta

Suurten mittojen musiikkia

Orkesteri

”Kuolen, jotta eläisin”

Suuri orkesteri, kuoro, sopraano, altto, kestoa 80 minuuttia – Gustav Mahlerin toinen sinfonia on suurten mittojen musiikkia niin ulkoisesti kuin sisällöltään.

”Kuolen, jotta eläisin”, kirjoitti Gustav Mahler sinfonian viidennen osan tekstissä. Elämä ja kuolema saavat sinfoniassa niin rikkaan käsittelyn kuin vain Gustav Mahler osaa.

Konsertti on omistettu Kansallisoopperan pitkäaikaisen ylikapellimestarin ja suomalaisen oopperataiteen edistäjän Ulf Söderblomin muistolle.

Musiikinjohto Michael Güttler
Sopraano Miah Persson
Altto Tuija Knihtilä

Kansallisoopperan kuoro
Kansallisoopperan orkesteri

Tämä konsertti soi Helsingin musiikkitalossa. Liput 15-40 euroa Lippupalvelusta ja Musiikkitalon lipunmyynnistä.

Kuoleman ja ylösnousemuksen sinfonia

Kun Gustav Mahler Suomessa käydessään 1907 tapasi Jean Sibeliuksen, syntyi kiinnostava keskustelu sinfonian olemuksesta. Sibeliuksen mielestä sinfonia tarkoitti teoksen syvää logiikkaa ja kaikkien motiivien sisäistä yhteyttä. Gustav Mahlerin hän kertoi sanoneen, että ”sinfonian on oltava kuin maailma: siihen pitää sisältyä kaikki”.

Ei voida tietää, kuinka tarkasti Sibelius keskustelun muisti, mutta Mahlerin toteamus vaikuttaa uskottavalta. Tässä vaiheessa Mahler oli jo säveltänyt kahdeksan sinfoniaa ja uudistanut niissä koko sinfonian käsitettä.

Gustav Mahler (1860-1911) tähtäsi jo nuorena säveltäjäksi, mutta aikanaan hän oli tunnettu ennen kaikkea kapellimestarina. Hän johti orkestereita 20-vuotiaasta alkaen ja erikoistui oopperaan. 1888 alkaen hän johti Budapestin oopperassa, josta hän siirtyi Hampurin oopperaan. Wienissä hän oli ensin valtionoopperan kapellimestarina ja vuodesta 1897 lähtien oopperanjohtajana.

Mahler avioitui 1901 Alma Schindlerin kanssa, joka oli pianisti ja myös säveltäjä. Kuolema alkoi pian varjostaa Gustav Mahlerin elämää. Tytär kuoli 1907 ja pian Mahler sai tietää potevansa sydänvikaa. Hän aloitti kuitenkin uuden työn New Yorkin Metropolitan –oopperan johdossa ja johti myös New Yorkin filharmonikkoja. Vuonna 1911 hän johti New Yorkissa viimeisen konserttinsa ja ehti juuri ja juuri palata Wieniin ennen kuolemaansa.

Ensimmäisestä sinfoniasta alkaen Mahler yhdisteli ennakkoluulottomasti korkeaa ja matalaa, kansanomaista ja kultivoitunutta ja loi näillä keinoilla kokonaisia rikkaita maailmoja. Kun pelkät soittimet eivät riittäneet, Mahler liitti sinfoniaan solisteja ja kuoron. Samalla teosten kesto piteni. Mahlerin sinfonioista kasvoi jättiläismäisiä teoksia, joiden kesto saattoi olla jopa puolitoista tuntia. Mahler sai postuumisti ymmärtäjiä uudelle sinfoniakäsitykselleen ja esimerkiksi Dmitri Šostakovitšin sinfonioihin Mahler vaikutti huomattavasti. Nykyisin Mahlerin yhdeksän sinfoniaa ja laulussarjat ovat kiinteä osa kantaohjelmistoa.

Mahler sanoi olevansa monella tavalla koditon, hän oli böömiläinen itävaltalaisten joukossa, itävaltalainen saksalaisten joukossa ja juutalainen koko maailmassa. Leimallista Mahlerille oli myös kuoleman kokemusten läheisyys. Se kuuluu hänen musiikissaan ja aihevalinnoissaan, kuten Kindertotenlieder ja Das Lied von der Erde. Kuolemaa ja ylösnousemusta Mahler käsitteli jo toisessa sinfoniassaan, vaikka pahimmat henkilökohtaiset iskut olivat vielä edessä.

Toisen sinfonian pitkä sävellysprosessi alkoi 1888, jolloin valmistui sinfoninen runoelma nimeltä Totenfeier. Sen taustalla saattoi olla Adam Mickiewiczin samanniminen runo, jossa päähenkilö tekee itsemurhan rakastetun avioituessa toisen kanssa ja liikkuu sitten henkenä hänen lähellään. Mahler ei vielä päättänyt olisiko se sinfonian ensimmäinen osa vai itsenäinen runoelma.

Totenfeierin ensimmäisiä kuulijoita oli kapellimestari kollega Hans von Bülow, jolle Mahler soitti teoksen pianolla. Kapellimestarisuuruus ei kuitenkaan innostunut ja niin teos jäi pöytälaatikkoon vuosiksi. Jatkoa sinfonialle alkoi syntyä vasta 1893, jolloin Mahler sävelsi toisen ja kolmannen osan. Kolmannessa osassa hän käytti ensimmäisen kerran tekstiä kansanrunokokoelmasta Des Knaben Wunderhorn, josta sittemmin tuli Mahlerille keskeinen laulutekstien lähde. Sinfoniaan Mahlerin käyttämä teksti ei tosin päätynyt, sillä hän otti laulusta ”Antonio Padovalainen saarnaa kaloille” vain melodian. Laulun sisällöstä heijastunee orkesteriosuuteen virtaavan veden ja kalojen liike.

Myös seuraavassa osassa Mahler käytti samaa runokokoelmaa, ja nyt mukaan tuli myös teksti. Runossa Urlicht ollaan matkalla taivaaseen ja ikuiseen elämään, joten se liittyi luontevasti sinfonian kokonaisajatukseen. Myös finaaliin Mahler halusi laulua, mutta sopivan tekstin löytäminen kesti. Kun Mahler oli 1894 Hans von Bülowin hautajaisissa, hän kuuli sävellyksen, jonka tekstinä oli Friedrich Klopstockin runo Ylösnousemus.

”Se iski minuun kuin salama ja kaikki oli nyt edessäni kirkkaana ja selkeänä”, Mahler kertoi myöhemmin. Hän oli löytänyt tekstinsä. Klopstockin runo ei kuitenkaan riittänyt Mahlerille sellaisenaan. Hän käytti siitä vain pari säkeistöä ja jatkoi runoa omilla säkeillään, joissa tulee selkeästi esiin ylösnousemuksen ja kuoleman voittamisen ajatus.

Sinfonia oli nyt saanut kokonaiskaaren, joka eteni hautajaisista ylösnousemukseen. Säveltäjä laati laajaan teokseen jopa kertovan ohjelman, joka julkaistiin kun sinfonia esitettiin Dresdenissä 1901. Ohjelman mukaan ensimmäisessä osassa ollaan hautajaisissa ja pohditaan, onko elämää kuoleman jälkeen. Toisessa osassa muistellaan taakse jääneen elämän onnellisia aikoja. Kolmas osa taas näyttää elämän turhana toimintana, neljäs osa kuvaa toivetta tästä turhuudesta irtipääsemiseksi. Viidennessä osassa ensimmäisen ja kolmannen osan kysymykset palaavat, mutta lopulta päästään ylösnousemukseen ja toivoon ikuisesta elämänsä. Myöhemmin Mahler ei kuitenkaan halunnut sitoa sinfonian tulkintaa näin tarkkaan kirjalliseen ohjelmaan eikä tekstiä enää julkaistu.

Teos on kirjoitettu harvinaisen suurelle kokoonpanolle. Mukana on suuren orkesterin lisäksi kuoro ja kaksi solistia, urut ja lavan ulkopuolella soittava vaskiyhtye. Pelkästään käyrätorvia tarvitaan 10, ja lyömäsoittajia seitsemän. Urut ovat mukana viidennessä osassa, sopraanosoolo viidennessä ja alttosoolo neljännessä ja viidennessä osassa.

Ensimmäinen osa muistuttaa surumarssia ja on muodoltaan sonaattimuodon kaltainen. Sen jälkeen Mahler ehdottaa pidettäväksi viiden minuutin tauon, mitä nykyisin ei aina noudateta. Toinen osa on eräänlainen ländler-tanssi, joka tuo sinfoniaan kevyemmän tunnelman alun hautajaisten jälkeen. Kolmas osa on scherzo, joka alkaa kahdella patarummun iskulla. Mahler kutsui osan huipentavaa voimakasta kohtaa epätoivon tai kuoleman huudoksi.

Neljäs osa on alton laulama Urlicht ja siitä siirrytään suoraan finaaliin. Yli puolen tunnin mittainen finaali jakautuu kahteen osaan, joista jälkimmäinen alkaa kuoron tullessa mukaan. Alkuosa on vain soittimille ja se sisältää hyvinkin erilaisia tempoja ja tunnelmia. Mukana on muistumia edellisistä osista, ja koko osakin alkaa kolmannessa osassa kuululla epätoivon huudolla. Huomattavan sijan saa myös jo ensimmäisessä osassa kuultu Dies Irae –teema. Kehittelyjakson aloittavaa osaa Mahler itse kutsui kuoleman marssiksi.

Kuoro tulee mukaan puolivälin kohdalla ja siitä alkaa nousu kohti valtavaa huipennusta. Jopa Mahler itse joutui hämmästelemään myöhemmin omaa sävellystään: ”Nouseva jännite joka johtaa lopulliseen huipennukseen, on niin valtava, että en itsekään tiedä kuinka sen kirjoitin. ”

Teksti: Juhani Koivisto

Tekijät

Musiikinjohto
Michael Güttler

Rooleissa

Solisti
Tuija Knihtilä
Solisti
Miah Persson

Esitykset ja liput

1 h 20 min
1 esitys
9.2.2016
Konsertit
Musiikkitalo
liput
15-40 €
Liput Lippupalvelusta