Siirry sisältöön

Vt. soolokontrabasisti Sami Koivukangas

Olen työskennellyt Kansallisoopperan orkesterissa 20 vuotta. Tämä on unelmatyöpaikkani, enkä ole edes ajatellut työskenteleväni muualla.

Tärkein työvälineeni on soittimeni. Thomas Kennedy -bassoni on vuodelta 1835. Varsinkin näin vanhat soittimet ovat yksilöitä, ja ne ovat keskenään hyvin erilaisia ominaisuuksiltaan ja ääneltäänkin. Myös jousten osalta tilanne on sama: soittajan täytyy löytää juuri itselleen sopiva jousi.

Kontrabasso on iso ja painava soitin. Basson pohjassa olevaan stakkeliin eli piikkiin voidaan laittaa pyörä, jolloin soitinta voi työntää kantamisen sijaan. Paras keksintö kaurapuuron jälkeen!

Toisin kuin muut jousisoittajat, basistit käyttävät viritysmittaria. Kontrabasson virittäminen on hidasta ja sen taajuudet niin matalia, ettei viritystä ehdi tekemään yhdessä orkesterin kanssa. Orkesterin yhteisessä virityshetkessä juuri ennen esitystä ainoastaan tarkistetaan vire.

Kostuttimet ovat tärkeitä varsinkin talvella. Kontrabassot ovat herkkiä ilmankosteuden vaihteluille, sillä niissä on valtavasti puupinta-alaa. Ilman kostutinta soitin menee epävireeseen ja se voi jopa haljeta.

Nuotit saamme Oopperan omasta nuotistosta. Tuttua teosta aletaan harjoittelemaan ensi-illan lähestyessä, mutta haastavaa ehkä jo kuukausia aikaisemmin. Tulevaisuudessa nuottipaperit varmaankin muuttuvat sähköiseen muotoon, kunhan tekniikka kehittyy riittävästi.

Koronapandemia on vaikuttanut orkesterin työskentelyyn paljon. Orkesteri on jaettu kahtia A- ja B-orkestereihin, jotka harjoittelevat ja esiintyvät erillään. Näin pyritään turvaamaan esitystoiminnan jatkuminen. En ole nähnyt joitakin työtovereitani yli puoleen vuoteen, ja odotan innolla sitä päivää, jolloin pääsemme taas soittamaan koko porukan voimin.

Parasta työssäni on se, että saan soittaa musiikinhistorian kauneimpia kappaleita illasta toiseen. On upeaa olla mukana toteuttamassa esitystä, johon kiteytyy satojen ihmisten ja jopa vuosien työpanos. Suosikkioopperoitani ovat Puccinin teokset.

Minusta on kiehtovaa ajatella, että muusikon työnkuva ei ole juuri muuttunut satoihin vuosiin. Tätä työtä ei voi mitenkään ulkoistaa roboteille. Tukitoiminnot työn ympärillä kyllä kehittyvät, mutta varsinainen työ on samanlaista kuin vaikkapa 200 vuotta sitten. On hauskaa, että käyttämämme välineet ja esitettävät teoksetkin voivat olla vähintään yhtä vanhoja.

Teksti PAULA RANTO
Kuvat UNTO RAUTIO