Siirry sisältöön

”Lopulta tytär synnyttää äidin”

Niin kaavaili Ingmar Bergman vapauttavaa loppuratkaisua konserttipianisti Charlotte Andergastin ja hänen tyttärensä Evan välille. Hän kirjoitti ensimmäisen käsikirjoitusluonnoksen Syyssonaattiin 23. maaliskuuta 1976 Fåröllä, unettomana yönä heti sen jälkeen kun hänet oli vapautettu ahdistavasta verosyytteestä. Bergman sanoo, että hänen ensimmäinen reaktionsa päätöksen jälkeen on autuaallinen ja se kanavoituu voimakkaaseen luovuuteen. Hän tietää myös heti, että päärooleissa eivät voi olla ketkään muut kuin Liv Ullmann ja Ingrid Bergman.

Mutta omien sanojensa mukaan (kirjassa ”Bilder” vuonna 2008) hän ei pystynyt koskaan aineellistamaan visiotaan siitä, miten tytär synnyttää äidin. Hän ei yksinkertaisesti pystynyt ”porautumaan niin syvälle”. Sen sijaan Bergman sallii itselleen hämmästyttävän ylellisyyden olla hieman tyytymätön koko elokuvaan.

– Rakas Ingmar, se on kuitenkin jäänyt historiaan yhtenä parhaistasi, sehän on todellinen klassikko! Joka kerran on liikuttunut Syyssonaatista, ei unohda sitä koskaan – ja meitä on monta!

Miksi Ingmar Bergman epäonnistuu kunnianhimoisessa aikeessaan? Miten tytär voisi synnyttää äidin, niin että kaksi naista, kuten hän kuvittelee, ”joidenkin lyhyiden hetkien ajaksi yhdistyvät täydelliseen symbioosiin”?

Höstsonaten; Anne Sofie von Otter
Syyssonaatti-oopperassa Charlotten roolin laulaa maailmankuulu mezzosopraano Anne Sofie von Otter.

Draamassa törmäävät toisiinsa kahden kipeästi läheisen ihmisen tarve kuulua yhteen ja molemminpuolinen ylipääsemätön vaikeus vastata tähän tarpeeseen.

Molemmat haluavat tulla rakastetuiksi, mutta kumpikaan ei tunnu olevan varma, että itse rakastaa. Voivatko he rakastaa – tahtovatko he edes rakastaa? Erityisesti Evalle kysymys on ambivalentti. Haluaako hän antaa anteeksi? Haluaako hän ”synnyttää”? Kuinka he kaksi voivat vaihtaa rooleja niin, että tyttärestä tulee äitinsä äiti?

Ingmar Bergmanin käsikirjoitus Syyssonaattiin päättyy epilogiin, kirjeeseen, jonka Eva kirjoittaa Charlottelle tietämättä tavoittaako kirje häntä koskaan. Kirjeessä hän sanoo käsittävänsä nyt, että hänen olisi pitänyt kohdata äitinsä hellästi eikä vanhan katkeroituneen vihansa vallassa, että kaikesta huolimatta on olemassa armo ja se on siinä ”ennenkuulumattomassa mahdollisuudessa, että ihmiset pitävät huolta toisistaan” ja että hänen, Evan, olisi pitänyt huolehtia Charlottesta.

Don't we ever stop being a mother and a daughter?

Syyssonaatti-elokuvan traileri

Mutta Syysonaatin Evalla on kuitenkin ollut lapsi, jonka hän on synnyttänyt ja josta on huolehtinut. Se lapsi on Erik, joka kuoli nelivuotiaana onnettomuudessa. Koska saamme tietää, että Charlotte ei ole tavannut tyttäriään Evaa ja Helenaa seitsemään vuoteen, hän ei ilmeisesti koskaan nähnyt lasta. Hän ei tullut, kun Erik syntyi, ei käynyt hänen lyhyen elämänsä aikana – eikä ilmestynyt edes lapsen hautajaisiin!

Tunnustan, että librettotyössä pysähdyin tähän seikkaan. Millaista tunnekylmyyttä tai välinpitämättömyyttä tai pelkoa se ilmaisee Charlottessamme? Ja mitä Bergman tässä oikein ajatteli?

Ja millaisia vaatimuksia Bergman sitä kautta asettaakaan Evan kyvylle sovintoon? Ja miten on mahdollista, että Evan pettäminen Erikin äitinä saa niin vähän tilaa Syyssonaatissa? Onhan mukana nyt Helena, sairas, hylätty toinen tytär, elävä muistutus Charlotten tarpeesta paeta kun hän tuntee itsensä riittämättömäksi. Myös hänestä Eva on pitänyt huolta.

Mutta kuinka selvää onkaan, ettei Charlotte pidä kiinnostavana elämää mitä arkisimmassa pappilassa, jossa mikään ei ole loistavaa, lahjakasta tai kuuluisaa? Hän on ilmeisesti henkilö, joka koko ajan etsii vahvistusta ja saa sen maailman konserttisaleissa. Laskiko hän, ettei saisi sitä nelivuotiaasta?

Siksikö roolihahmo Evan kaikesta huolimatta täytyy asettua vastahankaan, kun Bergman haluaa löytää psykologisen mahdollisuuden tielle ”symbioosiin”. On petoksia ja petoksia. Yrittääkö Charlotte olla ”lapsi”, toisen, todellisen lapsen kustannuksella?

Jonkinlainen sovinto huokuu silti kautta Syyssonaatin, jos ei muuten, niin sen kautta, että Eva ja Charlotte yrittävät tavoittaa toisiaan hämmentyneesti mutta rehellisesti välittämättä sekavuudesta ja häiriöistä.

Charlotten epäonnistuminen voidaan ymmärtää vasten hänen oman rakkaudettoman lapsuutensa taustaa ja vasten sen tarjoamaa hengissäsäilymisstrategiaa: musiikki, saavutukset ja yksinäisyys.

Mutta yhdessä vaiheessa Eva saa syyttää Charlottea elämänvalheen ylläpitämisestä. Bergman antaa hänen sanojensa pudota niin hyvin, että niistä todella innostuu.

”Haluat aina, että sinun kohdallasi on erityisiä poikkeuksia. Olet luonut oman elämän alennusjärjestelmän. Mutta jossain vaiheessa sinun täytyy käsittää, että sinulla on velkaa, sinulla kuten kaikilla muillakin.”

Elämän alennusjärjestelmä? Mikä sattuva muotoilu!

Ja samanaikaisesti epämiellyttävän tosi huomio, joka voisi sopia meistä jokaiseen.

Tässä hän, Ingmar B. porautui varsin syvälle.

Teksti GUNILLA HEMMING 
Kuvat SAKARI VIIKA