Siirry sisältöön

Eli kuinka syntyi Ariadne auf Naxos?

”Hyvä – pieni Molière-juttu. Minulla ei olekaan kesäksi vielä mitään tekemistä. Sinfonian kirjoittaminen ei huvita minua enää yhtään.”

Näin Richard Strauss vastasi Hugo von Hofmannsthalille, joka oli pyytänyt näyttämömusiikkia sovitukseensa Molièren näytelmästä Porvari aatelismiehenä. Teatterimusiikin lisäksi Straussin pitäisi kirjoittaa loppuun puolituntinen Ariadne-aiheinen ooppera, joka korvaisi Molièren alkuperäisen turkkilaisen seremonian.

Ariadne auf Naxos
Wienin rikkain mies on tilannut juhliinsa esiintymään oopperaseurueen ja commedia dell’ arte -ryhmän. Siitä seuraa vakavan oopperan ja hilpeän komedian välinen taistelu.

Vaikka tarina oli ohut, Strauss uskoi Hofmannsthalin kykyyn kirjoittaa runollista tekstiä. ”Satuloikaa Pegasos!” hän kirjoitti Hofmannsthalille ja niin projekti alkoi. Elettiin maaliskuuta 1911. Strauss ei arvannut, että pienen yhdessä kesässä valmistuvan Molière-jutun saattaminen lopulliseen muotoonsa tulisi viemään viisi vuotta.

Molièren näytelmä vuodelta 1670 on satiiri varakkaan nousukkaan pyrkimyksistä oikeisiin piireihin. Kauppiaan pitää opetella aristokraattista käytöstä, miekkailua, tanssia, soittamista ja filosofiaa. Tytärtään hän ei halua antaa tämän rakastetulle, joka ei ole aatelinen. Rakastaja keksii keinon: hän tekeytyy turkkilaiseksi prinssiksi, ja näytelmä päättyy turkkilaiseen seremoniaan ja hyväuskoisen porvarin huijaamiseen.

Molièrella ja commedia dell’artella oli paljon yhteistä, mutta mitä tekemistä tässä kaikessa oli antiikin Ariadne-myytillä? Ei oikeastaan mitään. Se aiheutti toisaalta ongelmia, mutta mahdollisti myöhemmin aiheiden irrottamisen toisistaan.

Tähän tekstiin Hofmannsthal päätti liittää antiikin tarinan Ariadnesta, Kreetan prinsessasta. Theseus oli surmannut Minotauroksen ja pelastunut labyrintista Ariadnen antaman langan avulla. Hän oli ottanut Ariadnen vaimokseen, mutta jättänytkin hänet yksin Naxos-saarelle. Toisen version mukaan Ariadne oli päätynyt saarelle sumussa ja Theseusta odottaessaan päätyi naimisiin viinin jumalan Dionysoksen eli Bacchuksen kanssa. Aiheessa oli oopperaan sopivia aineksia ja se olikin kiinnostanut useita säveltäjiä Monteverdistä alkaen.

Teoksesta oli tulossa todellinen kulttuurihistoriallisten viittausten verkosto, sillä mukaan tuli vielä perinteisen commedia dell’ arten elementtejä. Commedia dell’arte oli vanha italialainen kiertävien seurueiden esitystapa, jossa tietyt perushahmot pysyivät vakiona, mutta esityksen aikana improvisoitiin tilanteen mukaan. Hahmoja olivat muiden muassa rikas vanha mies, tämän tytär, palvelija Harlekiini ja palvelijatar Colombina, joka Molièrella esiintyi nimellä Zerbinette. Molièrella ja commedia dell’artella oli paljon yhteistä, mutta mitä tekemistä tässä kaikessa oli antiikin Ariadne-myytillä? Ei oikeastaan mitään. Se aiheutti toisaalta ongelmia, mutta mahdollisti myöhemmin aiheiden irrottamisen toisistaan.

Libretto eteni vaivattomasti, Strauss sai tekstin joulukuussa 1911 ja sävelsi musiikin vain muutamassa viikossa. Alun perin 20 minuutin mittaiseksi kaavailtu loppuooppera kasvoi kuitenkin puolitoistatuntiseksi. Partituuri oli valmis huhtikuussa 1912, harjoitukset alkoivat Max Reinhardtin johdolla ja ensi-ilta Stuttgartissa oli lokakuussa.

Ariadne auf Naxos
Wienin rikkaimman miehen palatsissa on hässäkkää.

Ensi-ilta osoittautui kuitenkin pettymykseksi. Württembergin hallitsija piti väliajalla pitkän vastaanoton, minkä vuoksi Ariadne-osuuteen päästiin vasta kaksi ja puoli tuntia esityksen alkamisen jälkeen. Katsojat olivat siis jo valmiiksi väsyneitä. Ja tekijöidenkin oli pakko huomata, mikä ongelma teoksessa oli. Näin Strauss itse muisteli tilannetta: ”Alkuidea oli kiehtova: aloitetaan koomisesta proosasta ja noustaan baletin ja commedia dell’arten kautta puhtaan sinfonisen musiikin korkeuksiin, mutta se epäonnistui yleisön vuoksi. Teatteriyleisö tunsi, ettei se saanut rahalleen vastinetta, kun oopperayleisö taas ei tiennyt, mitä se olisi ajatellut Molièresta.” Musiikillisen ongelman oli kaiken lisäksi aiheuttanut se, että Molière-osuuden teatterimusiikkiin oli sopinut pieni orkesteri, mutta oopperassa olisi tarvittu enemmän ilmaisuvoimaa.

Hybridi oli siis toimimaton. Molière-osuutta lyhennettiin ja muutamissa teattereissa tehtiin onnistuneita esityksiä, mutta neljän vuoden kuluttua tekijöiden oli pakko tehdä ratkaisunsa: näytelmä ja ooppera piti erottaa toisistaan.

Alkuperäinen näytelmä jäi nyt kokonaan pois, mutta Richard Straussin siihen säveltämä musiikki ei mennyt hukkaan. Hofmannsthal muokkasi näytelmästä kolminäytöksisen version, jota esitettiin Straussin musiikilla. Lisäksi Strauss teki musiikista yhdeksänosaisen orkesterisarjan. Näin Straussin sävellysluettelossa opuksena 60 onkin peräti neljä eri teosta: vuoden 1912 hybridi, vuoden 1916 ooppera, musiikki Molièren näytelmään ja orkesterisarja. Syntyhistoria on kaiken kaikkiaan yksi oopperamaailman erikoisimmista: Richard Strauss aloitti vuonna 1911 pienen Molière-jutun, mutta lopputuloksena oli täysimittainen ooppera, jossa Molièresta ei ole jäljellä mitään.

Uudistetun Ariadne auf Naxos -oopperan ensi-ilta oli Wienissä syksyllä 1916 ja nyt teoksesta tuli menestys. Moni-ilmeinen, yllättävä ja älykäs teksti ja Straussin vivahteikas, mozartmaisen kepeä ja hienostuneesti soiva musiikki ovat taanneet Ariadnelle aseman oopperatalojen kantaohjelmistossa.

TEKSTI: Juhani Koivisto
KUVAT: Pascal Victor/ArtComPress

Ariadne auf Naxos ensi-illassa Kansallisoopperassa 24.1.2020.