Apocalyptican Perttu Kivilaakso ja Eicca Toppinen lähtivät tekemään ensimmäistä oopperaansa aivan eri lähtökohdista. Eican suhde lajiin oli melko viileä ja etäinen, Pertun elinikäinen ja kiihkeä.
Asenne on kummallakin sama. Se on heviasenne, ja siksi Indigoa voinee sanoa metallioopperaksi, vaikka se tuskin sitä on. Orkesteri on perinteinen, siihen ei ole lisätty rumpusettiä ja sähkökitaraa, ja teos noudattaa parhaiden oopperoiden hyväksi havaittua reseptiä. On johtoaiheita, aarioita, duettoja, kuorokohtauksia ja tanssijat.
”Tehtiin kaunein ooppera sitten Turandotin”, Perttu Kivilaakso ja Eicca Toppinen sanovat ja paljastavat, mitä heviasenne on: rohkeutta tehdä asiat omalla tavallaan, muista välittämättä.
”Ei kukaan muu uskalla säveltää näin kauniita aarioita ja romanttista tarinaa 2010-luvulla.”
Heidän oopperassaan on eeppistä kauneutta, ja melodia on musiikin tärkein elementti. Ja se on kieltämättä aika anarkistista.
Indigo on läpisävelletty numero-ooppera, jossa ei ole puherepliikkejä. Varsinkin tenoreilla on pitkälinjaista melodiaa ja vain muutama rooli on laulultaan poprytminen. Musiikkia ja tekstiä on enemmän kuin Wagnerin Jumalten tuhossa, mutta se mahtuu kahteen tuntiin.
”Asiat tapahtuvat päällekkäin ja vikkelästi. Mutta kun aaria alkaa, aika pysähtyy”, Perttu kuvaa.
”Me haluttiin sarjakuvaestetiikkaa”, Eicca jatkaa. ”Ei niinkään visuaalisesti, vaan rytmisesti.”
Aariaan tiivistyvät suurimmat tunteet, sydänsurut, epätoivo ja epävarmuus – niin kuin Puccinilla ja Verdillä. Oopperan superkuluttajana Perttu tuntee mestareiden temput ja piti kiinni muutamasta fiksaatiostaan.
”Oli pakko saada samanlainen kohtaus kuin Otellon rakkausduetto ja ympätä se samaan kohtaan, kultaiseen leikkaukseen ensimmäisen näytöksen loppuun.” Toinen päähänpisto rikkoo perinteen. ”Päähenkilön on kuoltava kaksi kertaa. Se on intohimoinen ja ihana juttu.”
Itkeminen on ihanaa
Kun nuoret miehet ovat pitkätukkaisia romantikkoja, heidän katu-uskottavuuttaan ei horjuta mikään, ei edes sanan ”ihana” käyttö tai suurten oopperasäveltäjien ja tenoreiden haudoilla itkeminen. Se on Pertun harrastus. Hänellä on tuhansia oopperalevyjä, ja hän rakastaa nimenomaan oopperan kuuntelemista. Apocalyptican pojat ovat tottuneet siihen, että tietyissä kaupungeissa Perttu häipyy suorittamaan rituaalejaan omille sankarihaudoilleen.
”Verdin kappelissa kuuntelin koko Otellon, eikä vahtimestari raaskinut heittää ulos, vaikka sulkemisaika oli jo mennyt. Franco Corellin haudalla kaulailin jonkun italialaisen puutarhurin kanssa, annoin hänelle kuulokkeeni ja yhdessä itkimme.”
”Minulle ooppera ei ole ollut kauhean tärkeä juttu, ja juuri siksi se nyt kiinnosti. Se on monipuolinen maailma, joka vaatii paneutumista”, Eicca sanoo. Hän kävi nuoruudessaan katsomassa vääriä oopperoita, niitä samoja, joista Perttu meni sekaisin. ”Joku Donizettin Lemmenjuoma ei ollut mun juttu silloin.” Nyt häntä kiinnostavat Janáčekin oopperat ja Šostakovitšin Nenä. ”Harmittaa, että ollaan kiertueella silloin, kun se on Kansallisoopperassa.”
Tenorit ovat tietenkin se kaikkein kovin juttu niin oopperassa kuin metallimusiikissa. Mutta hevimiehet eivät arvosta suurta meteliä – kaikkein hienointa on kuitenkin laulaa oikein hiljaa. Maagista pianissimoa tullaan kuulemaan myös Indigossa.