Lepakossa on mahdottoman tarttuvia säveliä, vetäviä rytmejä, hauskoja väärinkäsityksiä ja värikkäitä hahmoja. Mutta missä ihmeessä siinä muka on lepakko? Se selviää kohta, ja selviää ehkä muutama muukin asia tästä suosikkioperetista. Ja minä olen Juhani Koivisto, dramaturgi ja tällä kertaa myös Lepakon suomentaja.

Mietitäänpä ensin, mikä operetti oikein on. Kaikkihan sen tietävät, paitsi jos pitäisi toiselle selittää, mistä operetissa on kysymys. Sananmukaisesti se on pieni ooppera, mutta pienet yksinäytöksiset oopperat eivät kuitenkaan ole operetteja. Tiedetään myös, että operetissa on puhuttua dialogia, mutta silti Taikahuilu ei ole operetti. Operetissa on aina väärinkäsityksiä ja valeasuja, mutta onhan niitä Don Giovannissakin. Opereteissa on rytmikästä ja tarttuvaa musiikkia, mutta niin on Carmenissakin. Sitä ei siis voi määritellä, mutta silti jokainen tunnistaa operetin: ainakin lähes kaikille opereteille on yhteistä, että esityksen ajan viihdytään ja kavala maailma on kaukana.

Meidän suosimamme operettityyli syntyi 1800-luvun puolivälissä, kun Jacques Offenbachin Pariisissa kehittämä uusi laji levisi Wieniin. Siihen tarttui Johann Strauss nuorempi, Straussien lahjakkaan perheen merkittävin säveltäjä. Straussin ensimmäiset operetit olivat jo sulavaa musiikkia, mutta vasta kolmannessa operetissaan Lepakossa hän osui suoranaiseen kultasuoneen. Se on edelleen maailman esitetyin operetti. Lepakon jälkeen Strauss jatkoi näyttämöteoksilla ja sävelsi yhteensä 16 operettia.

Itse asiassa operetin kultakausi kesti vain 70 vuotta ennen kuin musikaali alkoi syrjäyttää sen. Mutta ei huolta: operetteja on kirjoittanut lähes sata säveltäjää, joten teoksia kyllä riittää vielä pitkään. Ja joukossa on todellisia melodian mestareita kuten Franz Lehár, jota itse Puccininkin kerrotaan kadehtineen.

Lepakon lähtökohtana oli saksalainen näytelmä Vankila, jossa muuan paroni menee vankilaan rakastamansa naisen aviomiehen puolesta. Maineikkaat ranskalaiset libretistit Henri Meilhac ja Ludovic Halévy muokkasivat siitä vauhdikkaan komedian nimeltä Le Réveillon, jossa alkuperäiseen juoneen lisättiin vielä jouluaaton juhla. Wienissä keksittiin sitten, että tässä olisi kiinnostava tarina Johann Straussille, ja juttu sai uuden nimen: siitä tuli Tohtori Lepakko. Niin minkä vuoksi? Malttakaa vielä hetki, yritän muistaa kertoa nimestä myöhemmin.

Tällaista Lepakossa tapahtuu: herra Eisensteinin pitäisi lähteä vankilaan sovittamaan kunnianloukkausta, mutta Falke houkuttelee Eisensteinin vankilan sijasta juhlimaan. Eisensteinin vaimoa Rosalindea taas lähestyy hänen vanha tenorirakastajansa Alfred, ja kun vankilanjohtaja tulee hakemaan Eisensteinia, hän olettaa Alfredin olevan talon isäntä ja niin vankilaan päätyykin tenori. Ja tämä on vasta alkua väärinkäsityksille.

Seuraavaksi mennään Orlofskyn juhliin. Tämä Orlofsky on muuten housurooli, eli mezzosopraano esittää miespuolista roolihahmoa. Näissä juhlissahan mikään ei ole sitä miltä näyttää: palvelijatar Adele esitellään näyttelijättäreksi ja Eisenstein markiisiksi, vankilanjohtaja ritariksi ja Rosalinde unkarilaiseksi kreivittäreksi. Tietenkin samppanja virtaa, valssi soi ja kaikki huolet unohtuvat.

Lopulta kaikki päätyvät vankilaan, jossa vanginvartija Frosch ymmärtää tilanteesta yhtä vähän kuin kaikki muutkin. Frosch on puherooli, joten hän on aina voinut naurattaa yleisöä lisäilemällä repliikkeihinsä ajankohtaisia huomioita. Sotku vain pahenee entisestään, kunnes lopulta kaikki ovat yksimielisiä siitä, että kaikki oli samppanjan syytä.

Tanssiaiskohtauksineen teksti sopi mainiosti valssikuninkaalle ja 1873 Straussin kotona Wienissä syntyi operetin merkkiteos. Kerrotaan, että Lepakon musiikki alkoi levitä jo ennen teoksen valmistumista, sillä naapurit kuulivat Straussin soittavan ja sävelmät tarttuivat saman tien.
Maaliskuussa 1874 Tohtori Lepakko annettiin sensuurin tarkistettavaksi. Tällaistakin Wienissä vaadittiin, mutta huolta eivät aiheuttaneet Lepakossa harjoitettava juominen tai vapaamielinen rakkauselämä. Sen sijaan tarkkailtiin epäilyttävien poliittisten aatteiden esiintymistä, ja kyllä, muutos vaadittiinkin. Kun unkarilainen kreivitär on napannut Eisensteinin kellon, tämä mainitsee jotain aatteesta, jossa tavarat ovat yhteisiä. Tällainen poliittinen viittaus oli parempi jättää pois.

Ensiesitykseen päästiin jo huhtikuussa, ja säveltäjän itsensä johtamasta ensi-illasta alkoi Lepakon loppumaton voittokulku. Yksi hyvä syy teoksen ja yleensäkin viihdyttävän operettimuodon menestykseen löytyy sopivasta ajoituksesta. Vuoden 1873 toukokuussa Wienissä oli koettu pörssiromahdus, ja se oli vienyt monen miljonäärinkin omaisuuden. Sen verran rahaa kaikki olivat sentään panneet syrjään, että operettilippuja pystyttiin ostamaan.

Lippu oli hyvä sijoitus, sillä Lepakkoa katsoessa saattoi unohtaa nykyhetken vaikeudet ja nauttia vanhojen hyvien aikojen muistosta. Tuossa historiallisessa tilanteessa ihmisiin vetosi varmasti Lepakossa moneen kertaan toistettu toteamus ”Onnellinen on hän, joka unohtaa sen, mitä ei voi muuttaa”. Sehän on mainio mietelause – paitsi suomentajan kannalta. Se on nimittäin sävelletty niin, että suomeksi sen riimejä ja rytmejä sai asetella todella pitkään.

Lepakko levisi parissa vuodessa kaikkialle. Yksi kaupunki oli kuitenkin ongelma. Pariisiin se ei päässyt tekstin tekijänoikeuskiistan vuoksi. Ongelma ratkesi näppärästi: Lepakon musiikkiin tehtiin uusi teksti, ja operetti nimeltä La tzigane pääsi hurmaamaan pariisilaiset.

Suomeenkin Lepakko tuli nopeasti, sillä se esitettiin jo 1876 Helsingissä Ruotsalaisessa teatterissa. Vastaanotto ei ollut aivan yhtä innostunut kuin Wienissä. Näin kirjoitettiin Uudessa Suomettaressa: ”Ruotsalaisessa teatterissa esitettiin törkeä ja siveyttä loukkaava näytelmä, nimeltä ”Läderlappen”. Jo ensikerralla kuului yleisön joukosta tyytymättömyyden ja inhon osoituksia, jotka lauantaina kiihtyivät ja sunnuntaina kävivät vallan rajuiksi; mutta suuri osa yleisöstä näkyi mielihyvällä katselevan tuota irstaisuuden kuvaelmaa.”

No, ei Suomessa nyt sentään 150 vuotta sitten noin tiukkapipoisia oltu. Kysymys oli enemmänkin teattereiden välisestä kieli- ja rahakiistasta, jonka vuoksi suomenmielisten piti kampittaa ruotsalaista teatteria. Sittemmin Lepakosta ja muista opereteista tuli suuria yleisön suosikkeja ja teattereiden talouden kivijalkoja myös Suomessa. Kansallisoopperammekin tuotti 1930-luvulla operetteja peräti kahden ensi-illan vuosivauhdilla. Taiteellisena johtajana toiminut Armas Järnefelt yritti kyllä lopettaa niiden esittämisen kokonaan, mutta eihän sitä hyväksytty.

Edes sota-aika ei hillinnyt operetti-innostusta, päinvastoin. Kreivitär Mariza vietiin jopa rintamalle ulkoilmaesityksiin. 70-luvulla todellisuuspakoinen operetti meni pois muodista, sillä silloin piti olla hirveän tiedostava ja huolestunut yhteiskunnallisista ongelmista. On Lepakosta tässä meidän 30-vuotiaassa Oopperatalossamme kuitenkin tehty jo kaksi tuotantoa.

Lepakon kestävän suosion syy on helppo löytää. Straussin musiikki on iloista, melodista ja rytmikästä. Se on myös erinomaista teatterimusiikkia: alkusoitosta lähtien se kuvastaa tarkasti tilanteita ja ihmisten luonteita. Parhaimmillaan se paljastaa, miten ihmiset joskus tarkoittavat aivan eri asiaa kuin mitä he sanovat. Kuunnelkaapa vaikka ensimmäisessä näytöksessä kohtausta, jossa Eisenstein on lähdössä vankilaan ja Rosalinde valittaa jäämistään yksin: miten murheellista musiikkia, suorastaan liioittelevaa. Ja sitten musiikki muuttuukin aivan räjähtävän hilpeäksi, vaikka tekstissä valitetaan ”voi ei, voi ei”. Kaikille on selvää, että suru on teeskentelyä: Eisenstein tietää menevänsä vankilan sijaan juhliin ja Rosalinde tapaa vanhan rakastajansa. Innostus ei saa kuulua sanoissa, mutta musiikissa se puhkeaa esiin.

Hienoja kohtauksia on loputtomiin. Unkarilainen kreivitär laulaa juhlissa uskottavan tyylikkäästi ja rytmikkäästi czardasta eli unkarilaista kansanmusiikkia. Tästä alkaen nämä unkarilaisaiheet tulivatkin sitten monikansallisessa Itävallassa erottamattomaksi osaksi operettia, ja lajissa kunnostautui moni unkarilainen säveltäjä.

Hilpeissä juhlissa tietenkin nauretaan, ja Strauss onnistuu säveltämään naurunkin. Kun Eisenstein uskoo tunnistavansa valeasussa esiintyvän palvelijattarensa, Adele nauraa hänelle:

Tai ehkäpä piikaa
te mietitte liikaa,
on rakkaus sisäkköön
syy mielenhäiriöön,
siks näätte häntä täälläkin,
on juttu kyllä koomisin.

Ja sitten alkaa koloratuurikuvioina helisevä nauru.

Varsinainen tekstin ja musiikin ilotulitus on kelloduetto. Eisenstein innostuu unkarilaisesta kreivittärestä ja yrittää viekoitella häntä hienon kellonsa avulla. Kellolla mitataan sykettä ja musiikki kiihtyy ja tekstissä luetellaan vauhdilla lukusanoja. Ja katsoja nauttii, kun tietää enemmän kuin Eisenstein: kreivitär onkin Eisensteinin oma vaimo valeasussa, ja kaikille on selvää, että aviomies saa juhlan jälkeen kuulla kunniansa.

Operetteja muokataan vähän joka talossa paljon vapaammin kuin oopperoita, ja Lepakkoon saa vaivattomasti sijoitettua myös Straussin muita sävellyksiä. Tähän tuotantoon on kuulijoiden iloksi lisätty yksi musiikinhistorian säkenöivimmistä polkista, Ukkosta ja salamointia.

Tällä kertaa Lepakko esitetään siis suomeksi, niin kuin operetit on aina esitetty lukuun ottamatta tämän tuotannon ensimmäistä tulemista vuonna 2014. Silloin laulettiin saksaksi, mutta vanginvartija puhui suomea. Nyt tarvittiin uusi suomennos, sillä aiemmissa käännöksissä oli osittain vanhentunutta kieltä ja osittain ongelmia sopivuudessa musiikkiin. Nyt sitten pyrin tarkkaan vastaavuuteen musiikin kanssa siten, että nuotteja ei lisätä eikä vähennetä eikä myöskään käytetä vanhoille käännöksille ominaisia vaikk’ ja hänt’ -tyyppisiä lyhennyksiä.

Riimit ovat olennainen osa tekstiä, joten niistä en tinkinyt ja sijoitin ne alkuperäiselle kohdalle. Tätä periaatetta sain katua jo ensimmäisessä näytöksessä, kun asianajaja Blind laulaa peräkkäin 19 kaksitavuiseen riimiin päättyvää nelitavuista verbiä. Älkää siis ihmetelkö, jos Blindin riimirimpsussa on sellainenkin verbi kuin ”vatuloida”.

Kahdessa kohdassa jätin suomennokseen alkukieltä siksi, että merkitystä tärkeämpää on leikittely tietyillä vokaalisoinneilla. Näin tapahtuu juomalaulussa, jossa lauletaan ”Kling, kling, sing, sing, trink mit mir, sing mit mir”. Ja kun juhlissa kaikki päättävät sinutella toisiaan, saksan Du-sanan käyttö yltyy lopulta hauskaksi sanaleikittelyksi: Du, Du, duidu, duidu.

Ohjaaja halusi alun perin esitykseen monikielisyyttä, ja sitä tuo italialainen tenori. Hänelle on tässä lisätty monenmoisia laulettavia kommentteja, ajatuksena se, että hän ei osaa ilmaista itseään muuten kuin oopperasitaateilla.

Operetinhan pitää olla myös hauska, ja siksi henkilöt käyttävät tässä osittain rennompaa kieltä kuin 1800-luvun itävaltalaisissa paremmissa piireissä oikeasti olisi kuultu. Esimerkiksi Rosalinde laulaa näin löytäessään muka vankilaan lähteneen miehensä bilettämästä:

Kärsi ei hän arestissa
vaan on täällä tuiterissa.
Joutunutkaan
ei hän putkaan.
Kohta roisto kärsinet,
rangaistusta vältä et.

Operettilibrettoja syytetään joskus kaavamaisuudesta ja ennalta-arvattavuudesta. Kun niitä tehtailtiin aikanaan satamäärin, joukossa oli muutamakin teos, jossa sopraano ja tenori rakastuvat toisiinsa mutta esteenä on säätyero, ja kun on parin tunnin ajan juoniteltu, tanssittu ja kuultu ainakin yksi csardas, ilmenee, että köyhä tenori onkin oikeasti aatelinen ja niin päästään laulamaan tunteikas rakkausduetto.

Lepakko ei noudata tätä kaavaa. Sen teksti on niin yllätyksellinen, että onnittelen, jos kertakatsomalla pääsette täysin selville siitä, kuka huijasi ja ketä. Väärinkäsitykset muuten näkyvät Marco Arturo Marellin komeassa lavastuksessakin: siinä on elementtejä, jotka eri asentoihin kääntyessään paljastavat aina uusia näkymiä, aivan kuten Lepakon henkilöt, joiden identiteetti on varsin vaihteleva. Jos katsotte tarkkaan, niin huomaatte, että lavasteissa näkyy varsin paljon samppanjapulloja, ja tästä aiheestahan Lepakossa huomattavan paljon myös lauletaan.

Ja nyt on lopulta aika paljastaa, missä vaiheessa odotus päättyy ja itse lepakko lentää tarinaan. Ei missään. Se on nimittäin tehnyt pakkolaskun jo ennen operetin alkua. Aikanaan oli käynyt niin, että Eisenstein oli Falken kanssa naamiaisissa, joissa Eisenstein oli pukeutunut perhoseksi ja Falke lepakoksi. Aamuyöllä he sitten hoipertelivat juhlista takaisin ja Falke sammahti keskelle kaupunkia lepakon asussa eikä Eisenstein hoitanut häntä pois kadulta. Aamulla Falke havahtui ihmisten naureskeluun ja yritti mennä kotiin muina lepakkomiehinä, mutta kaikkihan hänet näkivät ja häntä alettiin nimittää tohtori lepakoksi. Aika noloa. Ja nyt Falke on päättänyt maksaa nöyryytyksen takaisin ja järjestää sarjan väärinkäsityksiä.

Astutaanpa siis tuonne saliin seuraamaan lepakon kostoa ja todetaan taas kerran: elämä ei aina ole ihanaa, mutta operetti on!