Siirry sisältöön

Alussa oli Pajatso

Eino Rautavaara aloitti Pajatson prologin, pian verevä musiikki ja jännittävät tapahtumat tempaisivat loppuunmyydyn salin mukaansa. Yleisö eläytyi taiteilijan kohtaloon Wäinö Solan laulaessa, miten Pajatson pitää nauraa murheellisenakin, ja lopuksi katsojat kauhistuivat, kun Sola surmasi Agnes Poschnerin. Oli lokakuun toinen päivä vuonna 1911, ja Aino Acktén ja Edvard Fazerin perustama Kotimainen ooppera oli esittänyt ensimmäisen näytäntönsä. Se merkitsi Suomen Kansallisoopperan syntyä.

oopperatalo 1920-luvulla

Kasvava Suomi sai oopperan

Oopperatoiminta oli kyllä alkanut Suomessa jo 1870-luvulla, mutta silloin toiminta oli jatkunut vain muutaman vuoden. Nyt edellytykset olivat paremmat. Helsinki oli elämää kuhiseva 140 000 asukkaan kaupunki, Suomi oli vähitellen kehittymässä nykyaikaiseksi teollisuusvaltioksi, junat ja puhelinlangat yhdistivät maan syrjäisetkin kolkat Helsinkiin, autot, sähkövalo ja elokuvat olivat jo tuomassa modernia aikaa kaupunkeihin. Kirjallisuus, maalaustaide, teatteri ja musiikki olivat kukoistaneet jo pitkään, nyt Suomella oli myös oma ooppera.

Aino Ackt+® Salomena

Ensimmäinen kiista

Ensimmäiset loppuunmyydyt esitykset olivat juhlaa, mutta kevätpuolella ooppera ei enää vetänyt täysiä katsomoita, rahat alkoivat loppua ja tunnelmat kiristyä. Kansainvälinen sopraanotähti Aino Ackté lähti oopperasta ja Edvard Fazer jäi yksin johtamaan oopperaa. Suomalaiseksi Oopperaksi nimetty laitos pysyi pystyssä läpi maailmansodan ja sisällissodan, ja ensimmäiset suomalaisetkin oopperat pääsivät näyttämölle.

Kuvassa Aino Ackté.

kuoro 1936 kahvilassa

Väliaikaisissa tiloissa 70 vuotta

Suomen itsenäistyttyä 1917 valtiolle jäi venäläinen omaisuus, johon sisältyi myös kaunis mutta pieni Aleksanterin teatteri. Se luovutettiin 1919 Suomalaiselle Oopperalle. Ratkaisu oli väliaikainen, uutta oopperataloa suunniteltiin, mutta sen valmistumiseen pelättiin kuluvan jopa kymmenen vuotta. Onneksi oopperalaiset eivät tienneet, että Aleksanterin teatterin aivan liian ahtaalla näyttämöllä esitettäisiin suuria teoksia vielä yli seitsemänkymmenen vuoden ajan.

Kuvassa kuoron laulajat näyttivät 1936, miten pieni vanhan oopperatalon henkilökunnan kahvio oli. Näyttämön, orkesterimontun ja harjoitustilojen ahtaudessa jaksettiin, sillä uusi oopperatalo oli luvassa. Odotus venyi kuitenkin yli 70 vuoden mittaiseksi.

joutsenlampi1922ryhmä

Baletti alkoi Joutsenlammesta

Edvard Fazer oli ollut jo kauan innostunut tanssista ja 1922 hän päätti perustaa baletin myös Suomeen. Fazer kutsui Pietarissa vaikuttaneen George Gén balettimestariksi ja valitsi heti ensimmäiseksi teokseksi Joutsenlammen. Baletti jatkoi vahvasti venäläisiä perinteitä, olihan Helsinkiin muiden emigranttien mukana paennut Pietarista myös tanssijoita. Seuraavina vuosina yleisö sai nauttia suurista balettiklassikoista kuten Prinsessa Ruusunen, Pähkinänsärkijä ja Giselle.

Pohjalaisia

Suomalaiset oopperaklassikot  syntyvät

Ohjelmassa oli tuttuja klassikoita kuten La Bohème, Tosca, Tannhäuser ja Taikahuilu. Vuonna 1924 syntyi lopulta kotimainen mestariteos, kun Leevi Madetojan Pohjalaisia sai ensi-iltansa. Pohjalaisia julistettiin kansallisoopperaksi ja se on edelleen eniten esitetty suomalainen ooppera. Samaan aikaan valmistui toinenkin merkkiteos. Aarre Merikannon Juha oli kuitenkin vielä liian vaativa ja sai odottaa näyttämölle pääsyä yli 40 vuotta.

Lepakko 1931

Operetit viihdyttivät laman keskellä

1930-luvun alussa yleismaailmallinen lama ulotti lonkeronsa Suomeenkin ja yleisömäärät vähenivät taas uhkaavasti. Katsojia houkuteltiin opereteilla, joiden kepeä musiikki ja loistelias näyttämöllepano saivat arkielämän unohtumaan. Operettien tuottaminen kävi kuitenkin kalliiksi, ja ne haluttiin lopettaa kokonaan. Samalla olisi balettikin käynyt tarpeettomaksi. Asiasta nousi suuri kohu, baletti säilyi ja operettejakin esitettiin. Samalla otettiin myös taiteellisia riskejä ja tuotettiin uusia suomalaisia oopperoita. Juha pääsi esiin 1935, mutta Leevi Madetojan säveltämänä. Myös Väinö Raition modernin koloristiset oopperat pääsivät näyttämölle.

Laulajatähtiä Suomesta ja maailmalta

Matalia miesääniä Suomessa on aina riittänyt, mutta tenoreita ei tahtonut löytyä. 1930-luvulla Alfons Almista kehittyi johtava tenori, joka oli myös ensimmäinen suomalainen Tristan, ja häntä seurasi pian Jorma Huttunen. Suomalaiset naislaulajat olivat Alma Fohströmistä ja Aino Acktésta alkaen menestyneet maailmalla, ja 30-luvulla Hanna Granfelt ja Lea Piltti tekivät kansainvälistä uraa. Ulkomailta kävi todellisia tähtiä kuten suuri basso Fjodor Shaljapin ja pieni tenori Josef Schmidt.

Tuntematon sotilas 19671116-06

Talvisota vei laulajat rintamalle

30-luvun päättyessä kaiken piti olla hyvin. Maa vaurastui, olympialaiset olivat tulossa ja yleisöäkin riitti taas. Taivaanrannalla oli kuitenkin tummia pilviä, jotka osoittautuivat pian pommikonelaivueiksi. Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 1939 ja vaurioitti oopperataloakin. Laulajia ja tanssijoita joutui rintamalle, mutta esitykset pääsivät jatkumaan sodan päätyttyä maaliskuussa 1940.

Oopperalaiset osallistuivat sotiin muiden suomalaisten tavoin. Vuonna 1967 palattiin sota-ajan muistoihin kun Tauno Pylkkäsen ooppera Tuntematon sotilas sai suuren menestyksen.

Tähtivieraita sodan aikana

Sota jatkui kesällä 1941 ja oopperalaisetkin olivat taas rintamalla. Tenori Alfons Almi tuhosi tykillään viholliskohteita, sai välillä lomaa, ripusti asetakkinsa naulaan ja tähtäsi viholliskorsun sijasta Trubaduurin korkeaan c-nuottiin. Sodan aikana vierailevia tähtiä tuli lähinnä Saksasta, mutta myös itse Jussi Björling kävi 1942 lumoamassa katsojat La Bohèmessa. Ohjelmistoonkin sota-aika vaikutti, sillä venäläistä musiikkia ei suosittu. Baletille se oli ongelma, sillä Joutsenlampi oli yleisön suurin suosikki. Sota-aikana baletin ohjelmassa oli usein Sylfidit – siinä on nimittäin vain yksi miesrooli, johon Arvo Martikainen saatiin aina välillä lomalle.

Oopperassa vieraili maineikkaita ulkomaisia tähtiä, yhtenä kirkkaimmista tenori Jussi Björling. Kuvassa hän on vierailulla sodan aikana oopperanjohtajana toimineen Oiva Soinin kotona.

carmen valkeasaari, mutanen ja almi

Ooppera lähti rintamalle

Välillä koko ooppera lähti soitellen sotaan. Karjalan korpiin rakennettiin ulkoilmanäyttämöitä, rintamasotilaista koottiin kokonainen sinfoniaorkesteri ja Carmen ja Kreivitär Mariza keräsivät tuhansia katsojia. Neuvostoliiton koneet pommittivat Helsinkiä helmikuussa 1944, mutta ilmatorjunta oli tehokasta eikä Helsingin oopperatalo kokenut Wienin tai Dresdenin oopperan kohtaloa, vaan selvisi vähin vaurioin.

Pulasta huolimatta ulkomaille

Syksyllä oopperakin pääsi taas aloittamaan rauhanomaista elämää, vaikka kaikesta oli pulaa. Yleisöä riitti, sillä sota-ajan harmaiden vuosien jälkeen kansa janosi viihdykettä. Jo 1947 käytiin Tukholmassa näyttämässä Joutsenlammella, että Suomi oli voimissaan. Ooppera kävi Leningradissa 1957 ja baletin ryhmä kiersi vuosikymmenen lopulla Yhdysvalloissa. Suomalaisesta ooppera- ja balettiosaamisesta oli tullut vientikelpoista.

orkesteri, ensimmäinen esiintyminen 1963

Ooppera sai oman orkesterin

1950-luvulla oopperatalo laajeni lisärakennuksella, mutta edelleen näyttämö oli auttamattomasti liian pieni. Tason kehitystä jarrutti myös oman orkesterin puute, sillä Helsingin kaupunginorkesteri ei ehtinyt riittävästi harjoituksiin. Vuonna1963 saatiin lopulta oma orkesteri ja siihen nuoria ja taitavia muusikoita. Kapellimestareina vaikuttivat herrasmies Jussi Jalas, persoonallinen ja taitava Leo Funtek ja Wienissä pätevöitynyt Ulf Söderblom.

Syyskausi 1963 alkoi juhlavasti, kun yleisölle esiteltiin uusi orkesteri. Kauan kaivatun oman orkesterin saaminen nosti esitysten tasoa.

almi, fonteyn, ge, kuva taisto tuomi

Taso oli korkealla

Esitysten taso oli 60-luvulla korkea, sillä taloon oli saatu sellaiset kansainvälisen tason laulajat kuin tenorit Veikko Tyrväinen ja Pekka Nuotio, baritoni Usko Viitanen ja sopraano Anita Välkki. Baletissakin oli taitavia nuoria tanssijoita kuten Doris Laine, Elsa Sylvestersson, Margareta von Bahr ja Matti Tikkanen. George Gé palasi balettimestariksi, ja mallia tanssimiseen saatiin keväisiltä ooppera- ja balettijuhlilta. Niiden aikana huippuryhmät idästä ja lännestä kohtasivat sulassa sovussa, vaikka kylmä sota oli hyytävimmillään.

Punainen viiva 19781130-10

Oopperoita kansan elämästä

Oopperan johtoon 1973 tullut Juhani Raiskinen toi oopperan mukaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Nyt oopperoita alettiin tehdä tavallisista suomalaisista, ja Joonas Kokkosen Viimeisistä kiusauksista ja Aulis Sallisen Punaisesta viivasta tuli valtavia menestyksiä. Suomalaista oopperaa lähdettiin rohkeasti esittelemään ulkomaille, ja Jorma Hynnisen tulkitseman Punaisen viivan päähenkilön tuntoja ymmärrettiin niin New Yorkissa kuin Lontoossakin.

Aulis Sallisen Punainen viiva ja Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset osoittivat, että ooppera voi kertoa koskettavasti tavallisesta kansasta ja kerätä aivan uutta yleisöä. Jorma Hynninen ja Taru Valjakka tulkitsivat 1978 Punaisen viivan köyhälistön tuntoja. 

Ilmakuva2010

Odotettu uusi talo valmistui

Alfons Almi jäi eläkkeelle oopperan johdosta 1971 ja keskittyi uuden oopperatalon hankkimiseen. Monien vaikeuksien jälkeen 1987 alettiin työt Sokeritehtaan tontilla. Suomen vahva nousukausi päättyi historiallisen syvään lamaan, ja rakennustyöt viivästyivät. Vuonna 1993 Töölönlahdelle rantautunut oopperatalo lopulta avasi ovensa. Nyt saatettiin lopulta tehdä suurimuotoista oopperaa ja alettiin toteuttaa ensimmäistä suomalaista Ringin kokonaisesitystä Götz Friedrichin ohjauksessa.

Parinkymmenen vuoden ponnistelujen jälkeen Töölönlahden rannalle kohosi 1993 kansainvälisten mittojen oopperatalo, jonka suunnittelivat Eero Hyvämäki, Jukka Karhunen ja Risto Parkkinen.

Monimuotoinen taidelaitos

Uuden vuosituhannen alussa Kansallisoopperassa vieraili ohjaajakuuluisuuksia kuten Dario Fo ja Peter Sellars. Kotimaisten oopperoiden perinnettä ovat jatkaneet Einojuhani Rautavaara ja Kaija Saariaho. Nyt Kansallisooppera on kehittynyt entistäkin monipuolisemmaksi, oopperatalo on avautunut niin musikaalille kuin tangokonserteille, baletti puolestaan on saanut uusia katsojia kiertueilla ja suurilla jäähalliesityksillä.

Suuria tunteita suomalaisille

Sadan vuoden aikana keisariajan köyhästä maatalousmaasta on tullut vauras teknologiavaltio ja kodittomasta oopperaseurueesta vakiintunut kulttuurilaitos. Silti taiteen tekeminen on pohjaltaan samaa, minkä jo Pajatso kertoi yleisölle sata vuotta sitten: esitys on tarjottava, ollaan sitten keskellä repivää sisällissotaa, nousukauden iloisissa tunnelmissa, laman syövereissä, veristen sotien jälkeen raunioiden keskellä, pulan kourissa, suuren yhteiskunnallisen muutoksen pyörteissä tai taloudellisen taantuman painamia. Tapahtui mitä tahansa, Kansallisoopperan tehtävänä on herättää yleisössä suuria tunteita. Wäinö Sola voisi yhtä hyvin laulaa tänäänkin: ”Naura Pajatso, vaikka rakkautes särkyy.”