Siirry sisältöön

Istun Kansallisoopperan kulmahuoneen hämärässä lokakuisena syysiltana. Takana pitkä työpäivä. Tietokoneruudulla vaihtuvat aiheet: sopimuksia, kustannuslaskelmia, yhteistyöehdotuksia, roolituksia. Numerot ja teemat hyppivät väsyneiden silmien edessä. Liian isoja aiheita myöhäisillalle. Tässä olotilassa ei kannata tehdä minkäänlaisia päätöksiä, kunhan pyörittelen ja pohdin. Huomenna ehtii kyllä.

Taas on selvittävä kuukausikaupalla vähemmällä valolla, auringolla ja energialla.  Keinoja on, mutta sitkeyttä ja sisua tarvitaan.

Katselen ulos ikkunasta. Mannerheimintien autojono pysähtyy ja kiihdyttää liikennevalojen sykleissä.  Urbaanin kiiltomadon valot heijastuvat märkään asfalttiin. Murehdin syksyn tuloa. Ruskan iloiset värit ovat räikeässä ristiriidassa tuntemani väsymyksen kanssa. Taas on selvittävä kuukausikaupalla vähemmällä. Vähemmällä valolla, vähemmällä auringolla ja vähemmällä energialla. Tulevasta selvitäkseni olen ostanut kynttilöitä, täyttänyt vitamiinivarastot, uusinut kuntosalikortin. Keinoja on, mutta sitkeyttä ja sisua tarvitaan.

Intercomista kuuluu Syyssonaatti. Viimeiseen esitykseen oli niin paljon tulijoita, että annoin oman lippuni sitä tarvitsevalle. Vaikka en saliin päässytkään, paikan päällä olen esityksen valvojan ominaisuudessa, eli mahdollisten poikkeustilanteiden varalta.  Sen vuoksi istun nyt hämärässä toimistossa näennäistoimintojen äärellä.

Matka Syyssonaatin ideasta viimeiseen esitykseen on ollut pitkä ja ikimuistoinen.

Säädän TVtä kovemmalle. Sebastian Fagerlundin sävelkielessä soi väkevästi koko ihmiselämän tunnekirjo. Ristiriitoja, pettymyksiä, luopumista, toki myös anteeksiantoa ja hyväksyntää. Kuuntelen musiikkia ja käyn mielessäni läpi sitä pitkää tapahtumaketjua, joka on johtanut tähän hetkeen.  Matka Syyssonaatin ideasta viimeiseen esitykseen on ollut pitkä ja ikimuistoinen. Jokaisen mukana olleen panos on ollut omasta näkökulmastani katsottuna mitä hienoin.

Alkuperäisteoksen hengessä on luotu oivaltava libretto, vahva ja persoonallinen sävellystyö, tyylikäs ja ammattitaitoinen ohjaus. Taiteilijasuoritukset olivat huikeita. Uuden kantaesityksen musiikin oppiminen ja sisäistäminen on monin verroin työläämpi prosessi kuin perusrepertuaarin roolityöt. Solistit tekivät rooleistaan inhimillisiä hahmoja ja kapellimestari punoi nämä taitavasti yhteen vangitsevaksi kollektiiviseksi kokemukseksi. Ilmassa oli latausta.

Kaikille tämä teos antoi pohtimisen aihetta. Äidit ja tyttäret, vanhemmat ja lapset, julkinen ja yksityinen, määrätietoisuus ja aito läsnäolo. Riipaisevia teemoja tässä tarinassa oli kuin kerroksia sipulissa, niitä kuoriessa tuli kyynel silmään. Taide totisesti koskettaa, riipaisee ja rikastuttaa.

Kiirehdin sivunäyttämölle aistimaan loppukohtausen tunnelmaa ja onnittelemaan illan sankareita.  Samalla saan osani siitä positiivisen energian virrasta joka syntyy esityksessä.

Taidelaitos ja sen arki voi välillä olla uuvuttavaa. Kun tekee työtään intohimolla, väsymys hiipii yllättäen. Lepo ja pysähtyminen on toisinaan tarpeen. Senpä vuoksi välillä pakenen oman värikkään syysvaahterani alle istuttamaan kukkasipuleita.

Esityksen lähestyessä loppua kiirehdin sivunäyttämölle aistimaan loppukohtausen tunnelmaa ja onnittelemaan illan sankareita.  Samalla saan osani siitä positiivisen energian virrasta joka syntyy esityksessä.

Ja sitten loikin sateisen Mannerheimintien yli kotiin nukkumaan, uudet produktiot ja uudet suunnitelmat odottavat jo huomenna!

 

Oopperan taiteellinen johtaja Lilli Paasikivi avaa blogissaan maailmaa teosten takaa ja kertoo Oopperan arjesta, iloista ja haasteista.