Siirry sisältöön

Apocalyptican Perttu Kivilaakso ja Eicca Toppinen lähtivät tekemään ensimmäistä oopperaansa aivan eri lähtökohdista. Eican suhde lajiin oli melko viileä ja etäinen, Pertun elinikäinen ja kiihkeä.

Asenne on kummallakin sama. Se on heviasenne, ja siksi Indigoa voinee sanoa metallioopperaksi, vaikka se tuskin sitä on. Orkesteri on perinteinen, siihen ei ole lisätty rumpusettiä ja sähkökitaraa, ja teos noudattaa parhaiden oopperoiden hyväksi havaittua reseptiä. On johtoaiheita, aarioita, duettoja, kuorokohtauksia ja tanssijat.

”Tehtiin kaunein ooppera sitten Turandotin”, Perttu Kivilaakso ja Eicca Toppinen sanovat ja paljastavat, mitä heviasenne on: rohkeutta tehdä asiat omalla tavallaan, muista välittämättä.

”Ei kukaan muu uskalla säveltää näin kauniita aarioita ja romanttista tarinaa 2010-luvulla.”

Heidän oopperassaan on eeppistä kauneutta, ja melodia on musiikin tärkein elementti. Ja se on kieltämättä aika anarkistista.

Indigo on läpisävelletty numero-ooppera, jossa ei ole puherepliikkejä. Varsinkin tenoreilla on pitkälinjaista melodiaa ja vain muutama rooli on laulultaan poprytminen. Musiikkia ja tekstiä on enemmän kuin Wagnerin Jumalten tuhossa, mutta se mahtuu kahteen tuntiin.

”Asiat tapahtuvat päällekkäin ja vikkelästi. Mutta kun aaria alkaa, aika pysähtyy”, Perttu kuvaa.

”Me haluttiin sarjakuvaestetiikkaa”, Eicca jatkaa. ”Ei niinkään visuaalisesti, vaan rytmisesti.”

Aariaan tiivistyvät suurimmat tunteet, sydänsurut, epätoivo ja epävarmuus – niin kuin Puccinilla ja Verdillä. Oopperan superkuluttajana Perttu tuntee mestareiden temput ja piti kiinni muutamasta fiksaatiostaan.

”Oli pakko saada samanlainen kohtaus kuin Otellon rakkausduetto ja ympätä se samaan kohtaan, kultaiseen leikkaukseen ensimmäisen näytöksen loppuun.” Toinen päähänpisto rikkoo perinteen. ”Päähenkilön on kuoltava kaksi kertaa. Se on intohimoinen ja ihana juttu.”

Itkeminen on ihanaa

Kun nuoret miehet ovat pitkätukkaisia romantikkoja, heidän katu-uskottavuuttaan ei horjuta mikään, ei edes sanan ”ihana” käyttö tai suurten oopperasäveltäjien ja tenoreiden haudoilla itkeminen. Se on Pertun harrastus. Hänellä on tuhansia oopperalevyjä, ja hän rakastaa nimenomaan oopperan kuuntelemista. Apocalyptican pojat ovat tottuneet siihen, että tietyissä kaupungeissa Perttu häipyy suorittamaan rituaalejaan omille sankarihaudoilleen.

”Verdin kappelissa kuuntelin koko Otellon, eikä vahtimestari raaskinut heittää ulos, vaikka sulkemisaika oli jo mennyt. Franco Corellin haudalla kaulailin jonkun italialaisen puutarhurin kanssa, annoin hänelle kuulokkeeni ja yhdessä itkimme.”

”Minulle ooppera ei ole ollut kauhean tärkeä juttu, ja juuri siksi se nyt kiinnosti. Se on monipuolinen maailma, joka vaatii paneutumista”, Eicca sanoo. Hän kävi nuoruudessaan katsomassa vääriä oopperoita, niitä samoja, joista Perttu meni sekaisin. ”Joku Donizettin Lemmenjuoma ei ollut mun juttu silloin.” Nyt häntä kiinnostavat Janáčekin oopperat ja Šostakovitšin Nenä. ”Harmittaa, että ollaan kiertueella silloin, kun se on Kansallisoopperassa.”

Tenorit ovat tietenkin se kaikkein kovin juttu niin oopperassa kuin metallimusiikissa. Mutta hevimiehet eivät arvosta suurta meteliä – kaikkein hienointa on kuitenkin laulaa oikein hiljaa. Maagista pianissimoa tullaan kuulemaan myös Indigossa.

Indigo

”Tämä on semmoinen ooppera, jonka haluaisin itse nähdä.”

-Eicca Toppinen

Ajaton tarina rakkaudesta

Tarina on syntynyt libretisti Sami Parkkisen, ohjaaja Vilppu Kiljusen ja Perttu Kivilaakson yhteistyönä.

”Istuttiin Auran ABC:llä ja heitettiin ideoita”, Perttu sanoo. Aiheeksi tuli ajaton, moraalinen teema: miten paljon ihminen on valmis uhrautumaan rakkauden takia.

Ympäristö on jäätävä. Sitä säätelee ylikansallinen lääkefirma, jota kuvastaa julma ja militanttinen konemusiikki. Ahneus, kylmyys ja orjuuttavat lääkkeet tekevät ihmisistä tahdottomia, mutta osa kapinoi. Ja kun oopperassa ollaan, liikutaan monella tasolla: paralleelitodellisuudessa, unimaailmassa ja yksilöiden alitajunnassa, jossa syvin taso on indigotila. Musiikissa rakkaus on ”taivaspaikka Puccinin jalanjäljissä”.

Matkan varrella Perttu ja Eicca huomasivat, että alkuperäinen teksti meni melkein kokonaan roskakoriin. Samalla kuoro tuli sijoitettua etupäässä lavan ulkopuolelle.

”Kuoro laulaa enemmän kulisseissa kuin Puccinin koko tuotannossa. Vilppu on kironnut sitä aika lailla”, Perttu nauraa.

Tekijät toivovat, että lopussa katsoja miettisi, mihin on joutunut, mikä realiteetti on vallalla.

Kuin mitä tahansa musiikkia

Apocalypticassa Perttu ja Eicca ovat tehneet niin paljon töitä yhdessä, että samat adjektiivit tarkoittavat samoja asioita.

”Korkeintaan bändin pojat pystyvät tunnistamaan, kumpi on jonkun kohdan musiikista tehnyt.”

Työnjako oli helppo. Perttu ja Eicca kävivät kohtausluettelon läpi ja jakoivat hommat. Samalla sovittiin kunkin kohtauksen tunnetila, sävy ja draamallinen kaari. Sitten kumpikin hoiti oman osuutensa ja taas tavattiin.

Ensimmäisen sävellyskierroksen jälkeen säveltäjät panivat Verdin ja Puccinin tyyliin libretisti Parkkosen tekemään laulujen sanat uudestaan.

”Mentiin musiikin ehdoilla”, Eicca sanoo. ”Teksti on sopeutunut musiikkiin. Eri vaiheet ovat edenneet orgaanisesti, käsi kädessä.”

Jos toinen jumittui, toinen jatkoi. Perttu oli miettinyt pitkään oopperan alkusoittoa keksimättä hyvää ratkaisua. Sitten hän antoi pallon Eicalle ja alkusoitto loksahti kohdalleen. Samalla tavalla jokainen kohtaus tuntui loogisesti asettuvan oikealle paikalleen, musiikin mukaan.

”Ihan uskomatonta, miten se lähti rullaamaan. Meillä oli valtava into ja samanlainen näkemys siitä, mitä pitää tulla, mitkä ovat henkilöiden syvällisemmät tasot. Kaikki oli aika itsestään selvää”, Eicca sanoo. Hän on projektin realisti, toisaalta myös se, jota oopperan traditio ei rasita. ”Mä en fanita niin suunnattomasti kuin Perttu. Se on ollut ihan omissa sfääreissään, mä olen pysynyt messissä ja hoitanut osuuteni.”

He uskovat ääripäiden yhdistämiseen ja omaan visioon. Kun kumpikin tuo mukaansa omat juttunsa, yhteinen sävel on enemmän kuin mihin yksin pystyisi. Periaatteessa ooppera on syntynyt niin kuin Apocalypticankin musiikki.

”Tämä on semmoinen ooppera, jonka haluaisin itse nähdä”, Eicca sanoo. ”Ei tällä mitään kohderyhmää ole, niin kuin ei Apocalypticallakaan. Meidän keikoilla voi olla kolme sukupolvea sulassa sovussa.”

”Jos me rakastetaan tätä, me ei voida olla ainoita. Niin me ollaan kaikki jutut tehty”, Perttu komppaa.

 

Teksti MINNA LINDGREN
Kuvat ANTON SUCKSDORFF

Julkaistu Ooppera & Baletti -lehden numerossa 2/2015