Siirry sisältöön

Rakkaus, kuolema, luonto ja elämän mysteeri ovat teemoja, joita Kaija Saariaho on käsitellyt musiikissaan nuoruudenteoksistaan alkaen, ja ne ovat läsnä hänen työssään myös nyt, 2010-luvulla. Samalla hänen musiikkinsa keskeisimmän tuntomerkin, sointivärin, asema on entisestään vahvistunut: kuulaasta on tullut vieläkin kuulaampaa ja tumma on saanut vieläkin tummempia sävyjä.

Paletin uusia värejä ovat kontratenoriääni ja kantele, joita Saariaho on käyttänyt uusimmassa oopperassaan, Only the Sound Remains (2016). Ooppera perustuu kahteen japanilaiseen no-näytelmään, jotka amerikkalaisrunoilija Ezra Pound on kääntänyt englanniksi.

Kuulaasta on tullut vieläkin kuulaampaa ja tumma on saanut vieläkin tummempia sävyjä.

Miksi päätit kirjoittaa oopperan englanninkieliseen tekstiin?

 – Olen viime vuosina viettänyt enemmän aikaa Yhdysvalloissa, ja ympäröivä kieli on aina tarttunut myös työn alla olleeseen musiikkiini. Valmistelin vuonna 2012 New Yorkissa teosta Houstonin Rothko Chapeliin, joka on taitelija Mark Rothkon viimeisille teoksille rakennettu, kahdeksankulmion muotoinen näyttelytila, jossa järjestetään myös joskus konsertteja. Ihailuni Rothkon töitä kohtaan juontaa vuosien taakse, ja tämä projekti oli minulle tärkeä – kappale sai myöhemmin nimen Sombre. Suunnittelin sitä pitkään, ja minulla oli jo mielessä sen tunnelma ja kokoonpanoa, johon kuului myös baritoni, mutta tekstiä ei tuntunut löytyvän.

– New Yorkissa ollessani etsin kuumeisesti kuvittelemani musiikin tummiin sävyihin liittyvää tekstiä, ja aloin lukea Ezra Poundin The Cantos -runokokoelmaa. Ihan viimeisissä runoissa, jotka ovat osittain fragmentteja, oli sellainen traaginen luonne, joka mielestäni sopi tähän teokseen, ja valitsin niistä kolme lyhyttä tekstiä. Näin pääsin sisään Poundin kieleen, joka alkoi todella kiehtoa, ja innostuin samalla englanninkielisestä vokaalikirjoituksesta.

Only the Sound Remains perustuu perinteiselle, japanilaiselle no-teatterille. Miksi valitsit juuri no-näytelmät oopperasi libretoiksi?

– Valitsin nämä näytelmät juuri Ezra Poundin kielen vuoksi. Hän oli työstänyt nuoruudessaan nämä no-tulkinnat kirjallisuudentutkija Ernest Fennolosan käännöksistä, ja ne ovat todella kauniita. Etsin myös aina oopperan sävellystyöhön ryhtyessäni uudenlaista lähestymistapaa tulkita oopperaa, ja nämä kaksi tekstiä antoivat siihen mahdollisuuden koska ovat monella tavoin niin erilaiset verrattuna kaikkiin edellisiin librettoihini.

Etsin myös aina oopperan sävellystyöhön ryhtyessäni uudenlaista lähestymistapaa tulkita oopperaa.

Mikä erityisesti no-näytelmissä kiehtoo?

Klassiset no-näytelmät ovat vuosisataisten vanhoja, japanilaisen kulttuurin kulmakiviä. Niiden eri alalajeista minua kiinnostivat kertomukset, joissa ihminen ja yliluonnollinen kohtaavat.

Tekstiä on vähän ja tarinat näennäisen yksinkertaisia, mutta ne ovat täynnä symboliikkaa ja merkityksiä, niin kuin japanilainen kulttuuri yleisemminkin. Jokaisella linnulla, kasvilla, luonnonilmiöllä tai värillä on rikas symboli- ja assosiaatiotaustansa. Teksti puhuttelee kaikkia aisteja, ja tällainen rikkaus antaa myös paljon ideoita sävellystyöhön.

Minua kiinnostivat kertomukset, joissa ihminen ja yliluonnollinen kohtaavat.

Only the Sound Remains, kuten Kaukainen rakkaus ja Adriana Mater, syntyi yhteistyössä ohjaaja Peter Sellarsin kanssa. Mikä merkitys hänellä on työllesi?

– Peterin kanssa on aina innostavaa ja kiinnostavaa jakaa ideoita. Yhteinen työmme on tietenkin muuttunut näiden vuosien aikana, ja jokainen teos on myös erilainen. Mutta aina olen saanut paljon kannustusta ja inspiraatiota Peterin työstä ja maailmankatsomuksesta. Se että olemme niin erilaisia ja vastakohtaisiakin henkilöinä rikastaa dialogia. Only the Sound Remains -oopperaan sisältyvät kaksi no-näytelmää valitsin yhdessä Peterin kanssa. Hän tuntee hyvin myös japanilaisen teatteriperinteen ja nämäkin näytelmät jo entuudestaan.

Tässä teoksessa sointivärinpalettisi on entisestäänkin laajentunut, ja olet ottanut mukaan kanteleen ja kontratenoriäänen. Miksi juuri nämä?

– Olen pitkän aikaa odottanut sopivaa tilaisuutta kirjoittaa kanteleelle, ja tähän se nyt tuntui sopivan. Sen herkästi resonoiva sointi sopii siihen maailmaan, joka oli mielessäni ennen kuin aloitin varsinaisen sävellystyön. Kontratenoria olin ajatellut vain ensimmäiseen osaan, mutta Philippe Jaroussky itse ehdotti, että myös toisen osan henkiolento voisi olla hänen äänelleen kirjoitettu. Se olikin hyvä ajatus, myös siksi, että nyt solistit ovat samat molemmissa osissa, mikä yhtenäistää teoksen. Kontratenorin äänen reaaliaikainen muokkaus ja äänen liikkuminen tilassa ympärillämme on myös olennaista, ja ilmentää hengen ilmavaa, materiaaliin sitoutumatonta olemusta. Ensimmäisen osan elektroniikkaosuuteen kuuluvat tummat, lauluääntä seuraavat varjomaiset tekstuurit, ja toiseen osaan vastakohtaisesti kellomaiset, korkeat elementit.

Tämä lauluäänen yhdistäminen reaaliaikaiseen muokkaukseen esitystilassa on tärkeä osa tätä oopperaa, ja siksi musiikki kaipaa – intiimistä instrumenttikokoonpanostaan huolimatta – paljon tilaa hengittääkseen vapaasti.

Teksti LIISAMAIJA HAUTSALO