Siirry sisältöön

”Katsomossa hajuvesien, vastakuivuneen maalin ja puuterin kyllästyttämä ilma, briljantteja ja hermeliiniä, frakkipukuisten herrojen mustaa taustaa vastaan myöhään lauantai-iltana kotiin tuodut leningit kuin koreat päivänkukat ja kaiken yllä Falkmanin iloiset amoriinit”.

Näin kerrottiin oopperatalon avajaisista tammikuussa 1919. Verisestä sisällissodasta ei ollut vielä vuottakaan, maa oli jakautunut voittajiin ja voitettuihin, puutetta ja kurjuutta koettiin, monessa kodissa oli tyhjää, luotien ja kranaattien jäljet näkyisivät talojen seinissä vielä pitkään. Mutta jotain uutta oli nyt alkamassa.

Ainakin oopperalle Suomen itsenäistymisestä oli välittömiä seurauksia.

Entisen emämaan omaisuus oli jäänyt uudelle Suomen valtiolle ja siten myös venäläinen teatteri Bulevardin varrella vaihtoi omistajaa. Vuonna 1879 kenraalikuvernööri Nikolai Adlerbergin aloitteesta Bulevardin varrelle rakennettu Aleksanterin teatteri oli ollut enimmäkseen vierailevien venäläisten teatteriseurueiden näyttämönä. Varsinainen oopperatalo se ei ollut, mutta koska siinä oli orkesterimonttu, sitä pystyttiin käyttämään oopperaesityksiinkin. Siellä vieraili italialaisia seurueita ja viimeksi vielä maailmansodan jo riehuessa Mariinski-teatterin ryhmä Pietarista. Siellä oli koettu myös Kotimaisen oopperan ensimmäiset esitykset vuonna 1911.

Esityksiä talossa järjestettiin aina huhtikuuhun 1918 asti, jolloin viimeiset venäläiset joukot poistuivat Helsingistä. Sen jälkeen alettiin pohtia, mitä teatterille tehtäisiin. Ottajia sillä oli, ja Saksaan sitoutunut Suomi päättikin aluksi antaa tyhjäksi jääneen teatterin vieraileville saksalaisille seurueille. Elokuussa 1918 Suomalaisen Oopperan johtokunta teki ehdotuksen talon luovuttamisesta oopperakäyttöön. Ratkaisu olisi väliaikainen, sillä suunnitelmat oopperatalon rakentamiseksi oli jo tehty. Nyt tarvittaisiin kuitenkin vuokralle talo, sillä ”voipi kulua pitkä aika, ehkä kymmenen vuotta, kunnes tämä unelma toteutuu”, hakemuksessa arveltiin.

Kiistaahan siitä tietenkin tuli. Jopa Eino Leino kannatti Helsingin Sanomissa varsin lyhytnäköisesti pysyvän saksalaisen teatterin perustamista, mikä sai Suomalaisen Oopperan johtokunnan huudahtamaan vastauksessaan ”käpälät pois”. Nyt piti kannattaa kotimaista eikä ”suostua sivistykselliseen itsemurhaan”.

Vielä muitakin teatteriryhmiä oli tavoittelemassa taloa. Lopulta senaatti kuitenkin päätti luovuttaa sen Suomalaiselle Oopperalle, joskin se olisi vuoden 1918 loppuun asti saksalaisten Auslandshilfsstellen käytössä. Poliittinen tilanne muuttui kuitenkin sodan päättyessä marraskuussa eivätkä saksalaiset enää tarvinneet teatteria.

Taloa remontoitiin pikaisesti. Kun permantoaitiot poistettiin, istumapaikkojen määräksi saatiin peräti 750. Orkesterimonttu ja näyttämö olivat kuitenkin auttamatta liian ahtaita, pukuhuoneita ja harjoitustiloja oli olemattoman vähän ja talo oli kaukana keskustasta.

Talo oli kuitenkin oma, ja avajaisjuhlassa oltiin onnellisia. Johtokunnan puheenjohtaja Emil Forsströmillä oli syytä kiittää maan hallitusta ”siitä harrastuksesta, jota hallitus oli osoittanut Suomalaista Oopperaa kohtaan huoneistokysymyksessä”. Valtionhoitaja Mannerheim toivotti Oopperalle ”menestystä sen työssä suomalaisen kulttuurin hyväksi”.

Suomen itsenäistyminen oli tuonut oman talon, ja oma talo toi myös Suomalaiselle Oopperalle itsenäisyyden.

”Omassa kodissaan saattaa Ooppera nyt ryhtyä rauhassa tekemään työtä, kehittämään ja kypsyttämään niitä ajatuksia, jotka ovat tällaisen kansallisen laitoksen perusta, sen olemassaolon järki ja mieli”, totesi Evert Katila omassa tervehdyspuheessaan.

Tunnelma oli korkealla, kuten lehdissä kuvattiin: ”Oopperalle ja Mannerheimille huudettiin eläköötä ja esirippua riivasi koko illan vastustamishalu. Mutta ei se häirinnyt lainkaan. Ihmiset olivat rakastettavia ja nauroivat vain kovasti sekä esiripulle että kuvan ottamiselle.”

Teksti JUHANI KOIVISTO 

Nykyinen Oopperatalo Töölönlahdella

Oopperatalo ulkoa
Ilmakuva 2010
Oopperatalo ulkoa
Oopperatalo
oopperatalo talvella
oopperatalo talvella