Siirry sisältöön

”Se on musertava, kuin moukari”

Mikä sinua kiehtoo Elektrassa?

Olen ollut kiinnostunut Elektrasta nuoresta lähtien. Se sijoittuu historiassa kiinnostavaan hetkeen, kun toinen jalka on tukevasti wagneriaanisessa myöhäisromanttisessa perinteessä ja toinen jalka modernissa syvyyspsykologiassa. Freud oli julkaissut Unien tulkinnan, Schönberg saanut valmiiksi Gurreliederin, ilmassa oli hermostuneisuutta, jotain uutta oli syntymässä, mutta vielä ei tiedetty mitä se on. Jotain samaa on meidän ajassamme. Olemme todistamassa muutosta, mutta emme ole varmoja lopputuloksesta. Tämän jälkeen Strauss ei enää jatkanut samaan suuntaan, vaan sävelsi Ruusuritarin. Kulkiko hän Elektrassa jo erään kehityslinjan loppuun? Salome oli ollut skandaali ja Elektra shokki. Sen jälkeen orkesterin kokoa ei enää voinut kasvattaa, se ei olisi mahtunut monttuun eivätkä ihmisäänet olisi pystyneet laulamaan. Myöhemmässä tuotannossaan Strauss ei myöskään mennyt yhtä atonaaliseen tilanteeseen kuin Klytaimnestran kohtauksessa. Yleisö täytyi kuitenkin pitää kiinnostuneena, joten tätä seurasi Ruusuritari. Se oli osittain taiteellinen, osittain käytännöllinen päätös – säveltäjätkin toimivat markkinatalouden ehdoilla.

Salome oli ollut skandaali ja Elektra shokki. Sen jälkeen orkesterin kokoa ei enää voinut kasvattaa, se ei olisi mahtunut monttuun eivätkä ihmisäänet olisi pystyneet laulamaan.

Onko Elektran paikoin hyvin monimutkainen harmonia jo kaoottista?

Elektra; Evelyn HerlitziusMusiikin näennäinen kaoottisuus kuvaa nimihenkilön sisäistä mielenmaisemaa, traumaa ja äärimmäistä neuroosia. Elektran perusmusiikki on hyvin häilyvää ja kuin juuretonta, mutta kun hän yrittää saada toisen tekemään jotain, mitä hän itse haluaa, musiikki muuttuu nostalgiseksi, kauniiksi, joskus jopa makeaksi kuten pienet valssinpätkät Elektran houkutellessa Aegistosta murhattavaksi. Muutamissa Klytaimnestran kohtauksissa sointuja ei pysty purkamaan perinteisen harmoniaanalyysin keinoin. Hajasävelillä ja kantasävelillä ei ole enää eroa. Ikoniset tunnusmerkkisoinnut ovat kuitenkin vielä selkeästi analysoitavissa. Elektran ensimmäisen kohtauksen alussa kuultava sointu on tyypillinen koko oopperalle. E-basson päällä on B-septimisointu, se on dissonanssi, mutta siinä on sonoriteettia. Magnus Lindbergin tuotannossa tätä sointua on paljon, ja sitä ovat käyttäneet eri muodossa elokuvasäveltäjät. Soinnusta syntyvä asteikko taas on koko-puolisävelasteikko, joka on sama kuin Messiaenin toinen moodi, ja Sibelius käytti samaa asteikkoa kuudennessa sinfoniassa. Syrjäisessä Järvenpäässä istunut Sibelius, Pariisissa urkurina ollut Messiaen ja Strauss saivat siis kaikki samanlaisia ajatuksia. On pakko uskoa siihen, että jossain on kuin kollektiivisessa tajunnassa liikkuvia meemejä, me emme vain tunne niiden mekanismeja.

Elektran perusmusiikki on hyvin häilyvää ja kuin juuretonta, mutta kun hän yrittää saada toisen tekemään jotain, mitä hän itse haluaa, musiikki muuttuu nostalgiseksi, kauniiksi, joskus jopa makeaksi kuten pienet valssinpätkät Elektran houkutellessa Aegistosta murhattavaksi.

Miten kuulija saa otteen tällaisesta teoksesta?

Partituuri on niin nerokkaasti rakennettu, että kompleksisuudesta ja häilyvyydestä huolimatta siellä on kuin ankkureita, joista saa kiinni ensimmäiselläkin kuuntelukerralla. Tunnistettavin on tietysti Agamemnonin kolmisointumotiivi. Elektrassa on muitakin johtoaiheita, mutta niitä zoomataan sisään ja ulos, joskus ne laajenevat niin pitkiksi tai puristuvat ajassa kasaan niin pieniksi, ettei niitä tunnista. Johtoaihe on olemassa, mutta ei aina musiikin pinnassa, se voi olla ikään kuin hahmo veden alta nähtynä.

 

Miksi Elektra on kapellimestarille erityisen suuri haaste?

Siinä on oopperarepertuaarin suurin orkesteri, joten partituurissa on paljon lukemista. Lisäksi se on karaktääriltään äärimmäisen vaihteleva ja hengittää usein lyhyissä kaarissa. Tapahtumien muutostiheys on niin suuri, että pitää olla varpaillaan koko ajan. Ja kun musiikillinen kuva on niin monimutkainen ja kaleidoskooppimainen, pitää olla myös näyttämön tukena.

Tapahtumien muutostiheys on niin suuri, että pitää olla varpaillaan koko ajan.

Elektra on niin etevästi kirjoitettu ja orkestroitu, että massiivisesta koneistosta huolimatta on ainakin teoriassa mahdollista saada kaikki lauluäänet kuulumaan joka hetki. Se vaatii kuitenkin kylmäverisyyttä eikä Elektran kurimukseen voi lähteä mukaan, muuten orkesterille lähtee sellainen viesti, että voi soittaa kovempaa. Pitää astua kuvasta ulos, vetää syvään henkeä ja rauhoittaa tilanne. On tietenkin hetkiä, jolloin pitää olla täysin voimin mukana, mutta pitää olla itsehillintää.

Elektra aiheutti aikanaan suurta kohua, vieläkö se hätkähdyttää?

Monet rooleista ovat hirvittävän vaikeita, myös orkesterilla joka stemma on viety teknisesti äärimmilleen. Ja kun ihmiset joutuvat ponnistelemaan lavalla lähestulkoon mahdottoman tehtävän edessä, syntyy aivan erityistä energiaa. Elektra on musertava, se on kuin moukari.

TEKSTI: JUHANI KOIVISTO
KUVAT HARJOITUKSISTA: STEFAN BREMER
ESA-PEKKA SALOSEN KUVA: MINNA HATINEN

Elektra

Elektra on musertava, se on kuin moukari.