Siirry sisältöön

Erkki Melartin (1875–1937) on usein määritelty lyyrikoksi ja teknisesti hallitun mutta hiukan särmättömän musiikin säveltäjäksi. Melartin varautui itsekin ymmärtämättömyyteen Ainoa säveltäessään ja kirjoitti: ”Hullua musiikkia kai tästä tulee ja kyllä kai kilvan tullaan sitä muun muassa sanomaan epäsuomalaiseksi ja epäsointuiseksi ja epämusikaaliseksi”.

Erkki Melartin
Erkki Melartin

Melartin ei itse asiassa määritellytkään Ainoa oopperaksi vaan kalevalaiseksi mysteerioksi. Määritelmä viittaa siihen, että tunnelma on juonta tärkeämpi. Oopperamaisia tapahtumiakin on silti riittävästi yhteen teokseen: Väinö kosii Ainoa, Väinön suohon laulama Jouko lupaa Aino-sisarensa Väinölle ja lopuksi Aino hukuttautuu. Näihin Kalevalasta tuttuihin tapahtumiin sekoittuu luontomystiikkaa. Aino samaistuu koivuun, jonka Väinö laulaa kanteleeksi ja tekee siihen kielet Ainon hiuksista. Lopussa Aino haluaa hukuttautua mereen ja odottaa rannalla aurinkoa sulhasekseen.

Sisällössä heijastuu Melartinin teosofiakiinnostus, vuosisadan vaihteen taiteilijoiden suuntautuminen symbolismiin ja sekä libretistin että säveltäjän Wagner-kiinnostus.

Aihetta oli Melartinille ehdottanut Jalmari Finne (1874–1938), monipuolinen teatterimies, joka oli jopa itse yrittänyt säveltää oopperaa Aleksis Kiven näytelmästä Lea. Lähtökohtana oli J. H. Erkon vuonna 1893 kirjoittama näytelmä Aino. Libretto mukaili aluksi näytelmää, mutta teksti alkoi tuntua liian hempeältä.

Näin Finne kertoo tekstistä: ”Wagnerin sankarioopperoista sain ajatuksen luoda Väinämöisestä puolijumalan, siis todella Luonnottaren pojan, joka pyrkii löytämään ihmisille kuuluvan onnen. Jos Väinämöinen oli puolijumala, niin mitä edusti silloin Aino? Itse luontoa, arvelin minä. Tästä ajatuksesta muotoutui sitten näytelmän juoni.”

 

Melartinin kalevalaisessa metsässä kuuluu kaikuja Richard Wagnerin musiikista.

Finne ja Melartin eivät nimittäin käsitelleet Kalevalaa sankaritaruna vaan symbolisena myyttinä, jonka eri aikakaudet voivat tulkita eri tavoin. Tekstin luontomystiikka ja wagneriaaninen tunnemaailma näkyvät esimerkiksi Ainon ensimmäisessä monologissa, jossa hän odottaa aurinkoa sulhasekseen: ”Aurinko tulevi kerta, rientävi sorea sulho, aurinko, ylinen ylkä, päivä kultainen komea, painu alas, minut peitä, jotta suurehen syliisi sammuttaisin, uuvuttaisin rintani palavan kaihon”. Säveltäjää inspiroivaa ja tunnelmallista tekstiä on Ainon tunnetuimmassa numerossa, usein konserteissakin kuullussa koivuaariassa: ”tuli kevät, tuli toivo, tuli kevät, tuli kaiho, tuli ikuinen ikävä”.

Melartin käytti Wagnerin mukaista johtoaihetekniikkaa ehkä kattavammin kuin kukaan toinen suomalainen säveltäjä. Hän nimesi itse 22 johtoaihetta ja ne ovat myös esiteltyinä partituurin alussa. Johtoaiheet ilmaantuvat heti alkusoitossa ja ne seuraavat toisiaan kuin kertomuksen muodostaen: Aino, Väinö, kevätilo, turmio, Luonnotar, syntyminen, koivu, Jouko… Omat aiheensa saavat myös mm. kirkas auer, luonnon sykintä ja heleä päivä, mikä kuvastaa luontomystiikan keskeisyyttä.

Melartinin kalevalaisessa metsässä kuuluu johtoaihetekniikan lisäksi muitakin kaikuja Wagnerista: muinaissuomalaisten merenneitojen laulu vaikuttaa kovin samanlaiselta kuin germaanisten Reinintyttärien. Wagneriaanista sointia tuo myös aiheissa esiintyvä ylinouseva kolmisointu.

Tuli kevät, tuli toivo, tuli kevät, tuli kaiho, tuli ikuinen ikävä.

Ooppera valmistui lopullisesti 1909. Ensi-ilta oli 5.12.1909 Kansallisteatterissa. Pääosassa lauloi maan tuohon aikaan kansainvälisesti tunnetuin laulajatar Aino Ackté. Väinön osassa oli Eino Rautavaara.

Aino oli Oskar Merikannon Pohjan neidin jälkeen vasta toinen suomenkieliseen tekstiin sävelletty ooppera, joten sen ensiesitys oli merkkitapaus. Melartinin todettiin nostaneen ”nuoren, hennon draamallisen musiikkimme korkealle tasolle”. Toisaalta Evert Katila totesi, että Ainosta puuttuivat ”ne valot ja varjot, voima, nouseminen ja kehittyminen, jotka näyttämömusiikille arvon antavat.”

Tulevina vuosina Aino sai yhteensä 16 esitystä. Vuoden 1941 jälkeen Ainoa ei ole esitetty Kansallisoopperassa, mutta esityksiä se on saanut eri puolilla Suomea. Vaikka Aino jäi elämään, Erkki Melartin suuntautui sinfonioihin eikä enää palannut oopperan pariin. Se oli kotimaisen oopperataiteen kannalta vahinko, kuten nyt voidaan kuulla. Melartin olisi voinut tuoda persoonallista ja myyttistä sävyä realismiin suuntautuneeseen suomalaiseen oopperaan.

Melartinin ainoa ooppera tarjoaisi edelleen kaikki mahdollisuudet vaikuttavaan näyttämöesitykseen. Toimintaa on niukasti, mutta sitäkin enemmän tilaa ooppera jättäisi taitavalle ohjaajalle ja visualisoijalle. Ainon koivun muuttumisesta kanteleeksi, Väinön ja Joukon kilpalaulannasta ja Ainon hukuttautumisesta mereen auringon noustessa voisi nykyisellä tekniikalla saada kiehtovia kohtauksia.

Keväällä 2017 Aino esitetään konserttiversiona. Kuulija voi siis sulkea silmänsä, uppoutua kalevalaiseen maailmaan ja luoda mielensä kankaalle omat mielikuvitukselliset videoprojisointinsa.

 

Teksti JUHANI KOIVISTO